Synnytyskertomus
Pojan syntymästä on kolmisen kuukautta, ja vasta nyt tuntuu siltä, että jaksan palata synnytykseen ja sen jälkeiseen aikaan tekstin muodossa. Synnytys oli pitkä ja tuskin tästä tekstistäkään siksi kovin tiivistetty tulee, tämä ei myöskään tule olemaan mitään kaunista luettavaa ja katseltavaa, joten jos olet tosi herkkä niin ehkä kannattaa jättää lukematta...
25.12 Keskiviikko
Poitsun laskettu aika oli jouluaattona, ja lääkärihän olisi ottanut meidät sisään käynnistykseen jo aattoaamuna, mutta me haluttiin siirtää sitä päivällä ja viettää kunnon sukujoulu meillä kotona. Se onnistui, koska kaikki oli hyvin sekä vauvalla että minulla.
Jouluaatto oli rankka, olin jalkojen päällä koko päivän, mikä oli ehkä ihan hyväkin asia, koska sain nukuttua jännityksestä huolimatta hyvin! Luojalle kiitos siitä...
Aamulla, kun herättiin niin mietittiin siinä sängyssä maatessamme, että tuntuu tosi epätodelliselta, että kohta lähdetään synnyttämään. Ei ollut yhtään semmonen olo, kun ei ollut supistuksia tai mitään muitakaan tuntemuksia.
Meillä oli vielä vieraita joulun jäljiltä, mun vanhemmat ja sisko olivat vielä sen yön meillä. En ollut yhtään juttelutuulella aamulla, asiat pyörivät mielessä ja join aamukahvini hiljaisuudessa. Riisipuuron jämätkin yritin syödä, koska ei ollut mitään käryä milloin seuraavan kerran ehtii tai saa syödä. Aikamoista väkisinsyömistä se kyllä oli, ruokahalu oli täysin hukassa.
Oli vielä ihan pimeää, kun lähdettiin ajamaan kohti sairaalaa. Kun pakattiin kaikki kassit autoon niin vähän ehkä nauratti, että onkohan meillä pikkusen liikaa tavaraa mukana (3 kassia)😤🙈.
Autossa mua alkoi jännittää ihan tosissaan, olin itkun partaalla koko ajan, oksetti ja pelotti. Voisko tämän vielä perua?! Jari yritti kovasti jutella niitä näitä keventääkseen tunnelmaa ja saadakseen mun ja varmaan omatkin ajatukset vähän muualle, mutta tällä kertaa siitä ei ollut apua. En pystynyt keskustelemaan mistään, vastailin yhdellä sanalla jos vastailin. Yritin olla oksentamatta autoon. Muutama kyynelkin siinä tais tulla.
Klo 9:00 Synnytysvastaanotto
Oltiin omintakeiseen tyyliin vähän myöhässä, mutta eipä sitä synnytystä ilman meitä kai aloitettaisiin... 😜 Vaapuin parkkialueelta sisälle sairaalaan ja taas yritin olla itkemättä, nieleskelin möykkyä, joka tuntui olevan pysyvästi muuttanut mun kurkkuun asumaan. Näpsästiin vielä joku kuva synnytysvastaanottoon tultaessa, hämärästi muistankin tämän tilanteen😝.
Soitettiin sitä paljon puhuttua kelloa vastaanoton ovella ja meidät nouti ihana, iloinen naiskätilö! Kätilö kyseli fiiliksiä ja Jari siinä totesi että jännittää. Minä purskahdin itkuun tässä vaiheessa, ei pysynyt enää sisällä, ehkä siksi, kun pelkäsin vähän etukäteen jo sitäkin kuka meidät ottaa vastaan ja sitten siellä olikin semmonen ihana ihminen, joka vakuuttelee, että kaikki menee hyvin eikä tartte pelätä mitään. Kävin monta kertaa raskausdiabeteksen takia äitipolilla raskausaikana ja se diabeteskätilö ei ollut yhtään mun lempi-ihminen. Pelkäsin koko synnytyksen, että milloin se paukkaa paikalle, mutta selvisin näkemättä sen naamaa kertaakaan!
Päästiin yhden hengen tarkkailuhuoneeseen ja sain järkyttävät sairaalan vaatteet ekaa kertaa päälle (loppujen lopuksi tykästyin näihin aika paljon, eikä vähiten siksi, että niiden kastuessa/likastuessa sai aina kuivaa ylle käytävältä). Tässä kohtaa sanottiin jo, että voi olla että lähdette vielä kotiin, ihan tilanteesta ja käynnistystavasta riippuen. Hyppäsin sängylle käyrille, siinä samalla kätilö kirjotteli tietoja ylös ja kyseli lisää fiiliksistä ja juteltiin siinä vähän niitä näitäkin. Mä rentouduin tässä vaiheessa selvästi, oli jotenkin luottavainen olo että kyllä tää tästä. Kätilö oli edelleen ihana, joskin vähän jotenkin lapsellinen, tuli mieleen Peppi Pitkätossu vaikka ulkonäöllisesti hänessä ei ollut mitään samaa😂. Tarkistettiin kohdunsuun tilanne, otettiin streptokokkinäyte ja kätilö soitti jossain vaiheessa lääkärille. Päädyttiin laittamaan ballonki sillä olin edelleen löysästi sormelle auki ja kanavaa oli jäljellä. Käyrien jälkeen musta otettiin vielä verikokeet, sitten päästiin käymään pikaisesti aamukahvilla ennen varsinaista toimenpidettä. Jarihan ei saanut syötävää sairaalalta mutta kahvia sekin sai juoda!
Klo 11:00 Ballonki
Aamukahvin jälkeen löntystettiin takaisin tarkkailuhuoneeseen ja lääkäri tulikin pian laittamaan ballonkia. Jännitti...
Lääkäri tutki paikkoja ja totesi, että kohdunkaula on jotenkin vähän hankalasti saavutettavissa, mutta yritti kuitenkin tässä saada sitä laitettua. Aika kovasti ronkittiin noin 10 min jonka jälkeen lääkäri totesi, ettei onnistu siinä tavallisella sängyllä vaan tarvii paremman asennon että näkee mitä on tekemässä. Vaihdettiin siis huonetta sellaiseen missä oli jalkatuet sängyssä, ja siinä se sitten onnistui ihan hyvin, pienen ronkkimisen jälkeen. Ballongin asennus ei varsinaisesti sattunut, epämiellyttävää se toki vähän oli. Palloja tuli siis kaksi, molemmat täytettiin 40ml:lla nestettä. Toinen tuli kohdun puolelle sikiökalvojen ja kohdunkaulan väliin, toinen kohdunkaulan ulkopuolelle, ja sieltä sitten jäi roikkumaan kivoja letkuja alushousujen lahkeesta....🙈
Ja nyt sitä sitten vasta vaaputtiinkin kävellessä takaisin tarkkailuhuoneeseen! Sain housuihin kunnon aikuisten vaipat koska odotettavissa oli jonkinlaista vuotoa.
Hetken aikaa olin siinä pystyssä ja kas kummaa, alkoi tulla ihan erituntuisia supistuksia aikaisempiin verrattuna. Vielä jaksoi kuitenkin hymyilyttää ja siinä sitten testailin mikä liike tuntuu hyvältä ja mikä ei, kokeilin myös keinutuolia mikä oli ihan kiva. Vähän joutu jo hengitellä, mutta ei vielä mitään hälyyttävää. Jotain naureskeltiin Jarin kanssa, että tästä se sitten lähtee.
Lähdettiin lounaalle ennen käyrille pääsyä. Oli puhetta että sen jälkeen voidaan lähteä kotiin odottelemaan josko ballonki poistuis itsestään, jos siis mun olo on sellainen että pärjään. Me ajateltiin lähteä siitä vielä kauppaan ostelemaan puuttuvia eväitä ja muuta, ihan siksikin että synnytys vauhdittuisi kun on pystyasennossa. Käytiin kattomassa meidän Perheeksi -ryhmän yhtä pari päivää aikaisemmin syntynyttä vauvaa, kun hänen iskä oli vaihtamassa vaippaa. Apua! Kohta meilläkin on tuollainen nyytti! Tälle äitille meinas tulla päivän toiset itkut😍😭
Lounas sujui ihan hyvin, nyt piti jo kävellä hiukka hitaammin ja välillä pysähdellä nojailemaan supistusten ajaksi. Välillä nojailin seinään, mutta paras taktiikka tais olla roikkua Jarin kaulassa. Sain syötyä ihan hyvin, Jari tais kyllä vetää puolet mun annoksesta (niinkuin melkeen joka kerta sairaalassaoloaikana😃). Supistuksia tuli edelleen ehkä 10min välein tässä vaiheessa. Ruoan jälkeen hiivittiin takaisin tarkkailuhuoneeseen ja käyrille.
Klo 12-14 Kipeää tekee
Pikkuhiljaa alkoi olla turhan epämukavaa, käyrillä maatessa ei ollut kivaa ja odotin vaan että pääsen jo seisomaan ja liikkumaan, koska aiemmin se oli vielä ihan ok ja supistukset paremmin kestettävissä seisaallaan. Heti kun oltiin saatu tarpeeksi käyrää niin hyppäsin sängyltä pystyyn! Tai siis kierin kuin valas...päätettiin lähteä pikku kävelylle käytävälle synnytyksen edistymisen toivossa ja koska pystyssä nyt vaan oli helpompi olla. Vaan eipä me kauas päästy kun oli pakko palata takaisin, yhtäkkiä supistuksissa oli ihan uutta voimaa ja ei siinä vielä mitään, vaan kun niiden väli oli 10-20 sekuntia. Kerkesin ottaa neljä, viis askelta kun taas piti alkaa roikkumaan Jarin kaulassa. Muutaman kymmenen metrin matkaan meni melkeen 20 minuuttia... alkoi olla selvää että ainakaan mihinkään kauppaan mä en uskalla lähteä!
Kun päästiin takas huoneeseen soiteltiin kätilöä paikalle ensimmäistä kertaa ja kerrottiin tilanne. Mä yritin ettiä jotain parempaa asentoa ja kyykin sumokyykkyjä lattialla aina kun supistus tuli. Se oli tässä vaiheessa paras asento, mutta mulla ei vaan meinannut jalat kantaa. En vaan jotenkin jaksanut seistä, Jari onneksi muisti mun toiveen jumppapallosta ja osas pyytää sitä kätilöltä, joka toikin sen ihan tuossa tuokiossa. Ajattelin että se olis voinu auttaa, olin sen päällä maassa kontallaan, istuen ja ties miten, lopulta sängyllä kontallaan siihen nojaten, mutta ei se oikeen ottanut tuulta alleen. Mulle alkoi myös tulla paha olo, pelkäsin että oksennan ja sanoin Jarille että pitää oksennuspussia lähellä. Mä en juuri koskaan oksenna, joten jotain kertoo kivun voimakkuudesta se että pelkäsin oksentavani! Jari jutteli kätilön kanssa että mitä voidaan tehdä, itse ehdotettiin että kokeillaan ilokaasua ja se sopi mainiosti, kätilö ehdotti että laitetaan vielä kipupiikki ja ilolla otin senkin vastaan.
Klo 14:00 Kipupiikki
Sängyn päätyyn nojaillen otin supistuksia vastaan ja vetelin ilokaasua, kyllä se vähän tuntui helpottavan, mutta kyllä kunnon helpotus tuli vasta siitä kipupiikistä! Monelta oon kuullut, ettei se auta mitään, mutta kyllä tuossa tilanteessa mulle tehos paremmin kuin hyvin! Pääkin meni ihan mukavasti sekaisin 😃. Mitä lie höpöttelin Jarille sen jälkeen. Jonkun aikaa tuli vielä supistuksia joihin hengittelin ilokaasua, mutta kipupiikin voimin oli oikein siedettävää ja oksennusolokin haihtui. Supistuksen välit harvenivat illan mittaan, eivätkä ne olleet enää niin järkyttäviä voimakkuudeltaan, sovittiin kätilön kanssa että kun kipupiikin vaikutus loppuu (n. 4h) niin katsotaan tilanne ja päästään sitten kotiin jos halutaan ja haluttiinhan me. Pärjäsin supistusten kanssa ihan hyvin ja ballonki oli edelleen tiukasti paikallaan, kun kätilö sitä koitti nykiä. Olisin saanut jäädä osastollekin, mutta Jarin olis pitäny lähteä kotiin kuitenkin.
Klo 19:00 Kotiin
Automatka kotiin oli aika ilkeä, tärinä aiheutti supistuksia ja muutenkaan ei sen ballonkin kanssa ollut kauhean mukavaa istua. Mutta ei ollut niin paha matka kun pelkäsin. Yö meni jotenkuten pyöriessä, heräsin tunnin välein ja muutenkin nukkuminen oli sellaista koiranunta. Mulla oli tens-laite kotona lainassa sairaalalta ja kokeilin sitä kyllä, mutta mun supistukset tuntui vain mahassa, joten ei siitä ollut mitään hyötyä, oikeastaan vain ärsytti. Supistukset harveni illalla ja loppui yöllä kokonaan.
Aamulla tuli muutama hassu supistus kun olin taas pystyasennossa, mutta ei mitään eilisiin verrattuna. Kävin vielä suihkussa rauhassa kotona pesemässä eilispäivän tuskanhiet pois ja onnistuin siinä samalla sotkemaan meidän kodinhoitohuoneen valkoisen maton. Kohdunkaulalta alkoi ilmeisesi vuotaa limatulppaa tässä vaiheessa vähän reilummin ja tottakai sitä hulahti just siihen sitten.... noh, mä painuin suihkuun ja Jari siivosi mun jälkiä. Ei muuten jäänyt vikaksi kerraksi tällä reissulla se...🙈
26.12 Torstai
Klo 9:30
Ysin aikaan meidän piti olla takaisin sairaalalla mutta kas kummaa, oltiin vähän myöhässä. Päästiin tälläkertaa toiseen tarkkailuhuoneeseen käyrille, siinä oli paikka kolmelle seurattavalle, mutta ihan kahdestaan me saatiin siellä olla. Kätilö yritti taas nykiä ballonkia, mutta ei se mihinkään lähtenyt, tuli vähän epätoivoinen olo, että eikö ne eiliset supparit tehny yhtään mitään. No tässä vaiheessa kuitenkin ballonki haluttiin ottaa pois, kätilö tyhjensi sitä ensin noin puoleen alkuperäisestä koosta ja sitten se holahtikin helposti pois paikaltaan. Eli jotain sentään tapahtunut! Lääkäri tuli tutkimaan ja totesi että noin 2,5cm auki ja kanavaa jäljellä. Lähetti meidät tässä vaiheessa synnytyssaliin ja kalvojen puhkaisuun! Ja taas sain sairaalavaatteet päälle, tämän jälkeen en moneen päivään muissa vaatteissa ollutkaan.
Klo 10:00
Synnytyssali 1. Oli jotenki tosi epätodellinen olo, mutta hyvillä mielin oltiin menossa saliin. Jännitti mutta hyvällä tavalla pelkästään! Sali oli mun mielestä tosi viihtyisä!
Klo 10:30
Lääkäri tunnusteli vielä paikkoja ja nipsaisi kalvot rikki, tämä ei tuntunut oikeastaan miltään. Ensin ei niin hirveän paljoa vettä tullut, sen verran vain että lakanat meni vaihtoon. Otettiin siinä vielä käyrää ennen kuin pääsin ylös. Jari lähti just käymään tupakalla, kun mä sain luvan nousta sängystä, samantien holahti lämpimät vedet sängylle ja lattialle ja kaikki vaatteet märkänä! Tässä vaiheessa olin jo tyytyväinen että oli päällä sairaalan vaatteet eikä omat😆. Soittelin kätilöä paikalle ja pyysin vähän kuivempaa vaippaa ja vaatetta päälle. Kengätkin oli ihan märät. Jarikin sieltä saapui ihmettelmään, että mitäs nyt tapahtuu.
Lähettiin käymään kahvilla, ei tarvinnu onneksi mennä kanttiiniin vaan ihan vaan osaston ruokailutilaan, onneksi koska Jari sai kävellä käsipyyhepaperien kanssa mun perässä ja pyyhkiä joka käänteessä valuneita lapsivesiä.😅😅 Vielä nauratti! Maha tuntui hassulta, kun se oli ihan tyhjä vedestä, vauvan liikkeetkin tuntui oudoilta. Pikkuhiljaa alkoi tulla supistuksia, mutta verrattuna edellispäivän nollasta sataan meininkiin niin tämä kiihdytys tapahtui hyvin hitaasti ja rauhalliseti. Jotenkin oli ihan luonnollinen fiilis.
Klo 13:00
Kätilö kävi pari kertaa tarkistamassa tilanteen, ei kauheasti edistystä alakerrassa, mutta omia supistuksia tuli tässä vaiheessa ihan kivasti, joten kätilö ei kokenu tarpeellisesksi avustaa oksitosiinillä. Se oli mukavaa, koska omat supparit oli luonnollisen tuntoisia ja hyvin kestettävissä. Otin jossain vaiheessa ilokaasun avuksi. En tiiä mikä vaikutus sillä sitten loppupeleissä oli kipuun, ainakin se auttoi rytmittämään hengitystä. Saattaa olla, että apu oli lähinnä psykologista, mutta luulisin kuitenkin, että kyllä sillä se supistuksen pahin kärki taittui ainakin tässä vaiheessa.
Klo 15:25
Koska edelleenkään ei ollut tapahtunut edistystä alakerrassa niin laitettiin oksitosiinitippa. Se vähän pelotti, että kuinka rajuksi tää homma yltyy. Ja kyllähän niistä supistuksista kipeämpiä tuli. Ongelma taisi olla se, että niitä ei tullut juuri sen useammin. Ilokaasu ei oikeen enää riittänyt joten pyysin saada taas kipupiikin, koska se auttoi niin hyvin eilenkin. Auttoi edelleen tosi hyvin! Meillä oli salissa hyvä meininki, istuin jumppapallolla Jariin nojaillen tai nojailin sänkyyn seisaaltaan. Ilokaasu oli koko ajan käytössä, mutta sen ja kipupiikin ansiosta homma oli oikeen siedettävää.
Kätilöt kyselivät välillä, että mites se epiduraali, mutta en kokenu vielä tarpeelliseksi sitä tässä vaiheessa ottaa. Sitäpaitsi enhän mä ollu auennu vielä kolmea senttiä enempää ja kaulaakin tais vielä olla jäljellä, eihän sitä pitäny pystyä laittaan ennen kun jossain kuudessa sentissä??Tai näin olin kuullu ja lukenu tuhannesta synnytyskertomuksesta! Olin vähän hämmentynyt tästä, mutta toisaalta ilonen siitä, että jos kivut yhtäkkiä yltyis niin oli sellanen fiilis että ei mun tarvii kun pyytää niin saan sen.
Klo 19:00
Oksitosiini oli ollut käytössä jo melkeen neljä tuntia, tässä vaiheessa se haluttiin ottaa pois ja antaa kohdun mahdollisesti levätä. Mua oikeestaan vähän harmitti koska olisin ollu jo valmis tositoimiin! Mutta mun kroppa ilmeisesti ei, koska edelleen junnattiin siellä muutamassa sentissä. Vauva kuitenkin laskeutuu hienosti, vaikka joku pahka (??) siellä kuulemma tuntui.
Oksitosiinin jälkeen mulle jäi aika hyvät omat supistukset päälle, sain vielä uuden kipupiikin ja sen ja ilokaasun turvin mentiin yön puolelle. Tuona yönä meillä oli paras kätilö! Toivoin niin kovasti, että tämä olisi se joka ottaa meidän poitsun vastaan!
Yritettiin kattoo Jarin kanssa jotain sarjaa ja Jari kai vähän torkkuikin, kun mä roikuin netissä (ja ilokaasumaskissa). Kävin myös suihkussa muistaakseni tässä välissä iltasella, en tiiä oliko siitä kauheesti muuta hyötyä kuin että rentoutti, ja saipahan pestyä vähän hikeä pois. Käteen piti laittaa jättikokoinen kumihanska suihkun ajaksi peittämään kanyyliä.
Klo 23:00
Kätilö tuli joskus yhdentoista aikaan tarkistaan tilanteen. Kanava melkeen hävinnyt, mutta edelleen se 3-3,5cm vaan auki. Tässä vaiheessa kätilö ehdotti, että jos ottaisin epiduraalin, vaikka pärjäsinkin kivun kanssa hienosti, mutta kun olisi hyvä saada nukuttua edes vähän. Kivut oli kuitenkin sitä luokkaa ettei toivoakaan nukkua. Uutta kipupiikkiä ei kuulemma kannattanut enää laittaa, koska siitä saattaisi tulla huono olo eikä se välttämättä enää kauhean hyvin toimisi. Pelkäsin vähän suostua epiduraaliin ja kyselin kovasti miltä sen laitto tuntuu. Kuulemma ihon puuduttaminen tuntuu samalta kuin jos hammaslääkäri laittaa puudutuksen, ja sen jälkeen ei tunnu kipua, ainoastaan jalat saattaa nykiä ja tuntua vähän niinku pieni sähköisku menis selästä jalkoihin. Kätilö selitti asian niin hyvin ja oli niin kannustava, että päätin uskaltaa. Epiduraali siis tilattiin.
Jonkin ajan kuluttua mua alettiin valmistelemaan epiduraalin laittoa varten, menin kyljelleen sängylle ja saman tien mulle iski aivan järkyttävät supistuskivut! Yhtäkkiä voluumi napsahti potenssiin kymmenen ja rukoilin, että anestesialääkäri tulis nopeesti! Tuossa vaiheessa mua ei enää olis tarvinnu kannustaa lääkkeisiin, olisin ottanu ihan mitä vaan keneltä vaan, kunhan se tulee nopeasti!
Perjantai 27.12
Klo ~00:30
Makasin jollain sängyllä (ilmeisesti omallani, mutta luulin olevani vähän jossain muualla😅) kyljelläni ootellen anestesialääkäriä, mulla ei ole mitään hajua kauanko tässä meni, mutta Jari on kirjoittanu kellonaikoja ylös hienosti mun ohjeitten mukaan!
Lääkäri oli kiinni jossain toisessa toimenpiteessä eikä päässyt heti paikalle, kätilö tsemppas mua hienosti kun kivut oli aivan valtavat! Luulin että musta ei paljon ääntä kuuluis synnytyksen aikana, vaan olisin sellanen omiin maailmoihini vaipunut mykkä. Nyt kuitenkin oli pakko vaikertaa, möngersin ilokaasumaskiin jotakin synnytyslaulun tapaista, mitä enemmän sattui, sen suurempi volyymi, se tuntui jotenkin ihmeellisesti auttavan minut aina sen supistuksen toiselle puolelle. Tämä oli ehdottomasti avautumisvaiheen kivuliain hetki! Supisuksia alkoi myös tulla kahden sarjassa, ensin tooooooosi kivulias, ja pitkä supistus, sitten kun se oli melkeen kokonaan ohi alkoi uusi joka ei ollut ihan niin paha mutta ei mikään helppo sekään. Vasta näiden kahden jälkeen sain pienen lepohetken. Ei mitään hajua noiden supistusten väleistä muuten.
Klo 01:30
Anestesialääkäri tuli vihdoinkin! Huoneessa oli myös muuta porukkaa auttamassa, hoitajia tai jotain. Kaikki esittelivät itsensä, mutta en mä niihin voinut reagoida kun huutelin ilokaasumaskiin. Kun kaikki oli valmista odoteltiin, että mun supistus loppuu ja sitten lääkäri toimikin nopeasti. Epiduraalin laitto tuntui juuri siltä, minkä kuvauksen kätilö mulle antoi. Ei ollut paha ollenkaan varsinkin, kun vertaa siihen supistuskipuun. Pelkäsin koko ajan, että tulee uusi supistus puudutuksen laiton aikana, mutta ei tullut, ja lääkäri tosiaan oli tosi nopea. Seurava supistus kun tuli niin jo siitä oli ehkä pahin terä pois, joskin oli sekin vielä ihan mojova ja ilokaasumaskiin juttelun arvoinen. Seuraavat supistukset tuntuikin sitten enää paineena takapuolessa, mietin että tuleekohan se lapsi sitä kautta ulos😅...oli aika inhottava fiilis sekin, mutta taas, ei mitään verrattuna siihen supistukipuun!
Tässä välissä siis saatiin vähän levätä, tosin mun nukkuminen oli sitä että torkuin viisi minuuttia ja heräsin ihan pihalla. Aivot kävi liian ylikierroksilla, että olis voinu nukkua. Jari kyllä kuorsasi nojatuolissa! Sain ensimmäisen lisäannoksen epiä noin kolmen tunnin jälkeen kun alkoi taas tuntua pahalta ja sen jälkeen vielä lisäannoksia aika perhanan usein...Joka kerta epin laiton jälkeen joutui olemaan käyrillä ja verenpaineen mittauksessa noin vartin verran.
Mietin etukäteen miten epiduraalikatetrin kanssa voi muka olla, mutta se oli niin onnettoman ohut, että en edes huomannut koko vekotinta selässä. Ainoa mistä sen olemassaolon muisti oli katetriin yhdistetty kanyyli, joka teipattii tuohon solisluun kohdalle, ja lisäannokset laitettiin aina siitä. Annoksen jälkeen piti olla hetki molemmilla kyljillä että aine leviää tasaisesti. Kätilö tuli aina sanomaan milloin pitää kääntyä. Pari kertaa tämä käännös vähän venähti ja puudutus jäi hiukan toispuoleiseksi, mutta toimi kuitenkin!
Klo 07:00
Oksitosiinitippa aloitettiin uudestaan tsemppaamaan supistuksia. Nyt oli mukana onneksi epiduraali joten en pelännyt kipua, antaa tulla vaan niin päästään joskus poiskin täältä! Alakerran tilannetta tarkisteltiin usein, mutta aivan järkyttävän hidasta edistymistä vain havaittavissa. Tässä kohtaa tais olla 4cm auki ja kanava lähes hävinnyt. Sain liikkua tippatelineen kanssa itse vessaan ja muutenkin olla pystyssä, Jari kantoi kahvia ja jogurttia mulle! Vauvan sydänääniä oli välillä hankala saada kuulumaan kun anturit mun mahan päällä ei oikeen pysyneet paikallaan. Siksipä päätettiinkin laittaa pinni vauvan päähän. Siinä sitä taas oltiin, johtoja roikkuu jalkovälistä, ai kun kiva. Muutenkin alko turhautumaan niihin kaiken maailman johtoihin!
Jossain vaiheessa Jari kävi kaupassa ja haki suklaatakin ja jotain makuvettä, tais olla edellisen vuorokauden puolella. Sen persikanmakuisen veden tuun muistamaan aina, tai paremminkin jos juon sitä niin muistan nää hetket synnytyssalissa. Yöllä Jari jäi tupakilla käydessään ulos lukkojen taakse ja oli vähän työn ja tuskan takana että se pääsi enää takaisin🙈.
Klo 13:20
Oksitosiinia oli tiputettu taas tarpeeksi kauan, joten se otettiin pois ja haluttiin katsoa miten omat supparit hoitaa hommaa. Tässä vaiheessa tilattiin jälleen kerran uutta epiä, mutta nyt oli vissiin kätilöillä kiire kun sen tuleminen vähän venähti. Kivut ehti yltyä taas ilokaasumaskiin juttelemisen arvoisiksi. Kohdunsuuntilannekin kurkattiin taas ja hupsista, tässä vaiheessa oltiinkin jo 6cm auki! Jes, vihdoinkin jotain oikeaa edistystä! Melkeen ois voinu juhlia!
Minä aloin olemaan aika poikki kaikesta valvomisesta ja kivusta, säpsähtelin koko ajan hereille semmoisesta "melkeen nukahdin" tilasta, aivot ei edelleenkään suostuneet sammumaan kunnolla. Olin jotenkin muutenkin ihan muissa maailmoissa.
Klo 15:50
Lisää epiduraalia ja 8cm auki! Epäuskoista, siis mitä täällä nyt tapahtuu? Joko oikeati päästään kohta synnyttään! Se pahka kuitenkin edelleen tuntuu. Sitä kätilöt ihmetteli mutteivät osanneet meille kertoa että mikä se oikein on? Kätilö halus myös katetroida mut tässä vaiheessa koska epäili etten oo ehkä saanut pissattua kunnolla epin takia. Olin vähän eri mieltä mutta kätilö tais olla oikeassa...pissaa tuli aivan hirveä määrä! En vaan ollut tuntenut sitä ollenkaan epiduraalin vuoksi...
Mä olin tässä vaiheessa jo väsymyksestä puolikuollut, mutta edelleenkin sain vain viiden-kymmenen minuutin pätkäunia. Kuumekin mulle alkoi nousta, varmaan kun vesien menosta alkoi olla jo aikaa. Otin kuumeeseen ja päänsärkyyn muutaman kerran panadolia, joka kyllä auttoi hyvin. Olo oli silti aika jyrän alle jäänyt, väsynyt ja kipeä. Jotenkin luulin välillä olevani jossain ihan muualla...pään sisällä meni tosi outoja ajatuksia.
Mulla oli lantio tosi kipeä tässä avautumisen loppuvaiheessa, todennäköisesti pitkästä sängyllä kyljellään makaamisesta. Olisinhan saanut toki liikkua ja välillä kävinkin pystyssä, mutta kyllä se oli hankalaa kaikkien johtojen ja antureiden kanssa, ja tosi varovainen sai olla, että jalat ei lähde alta. Jari sai siis tehtävän painaa ja hieroa mun lantiota! Se oli taivaallista! Jari sai myös hieroa mun muodottomaksi turvonneita jalkoja, niidenkään takia ei ollut kiva kävellä...
Klo 17:00
Taas lisää epiä, käytin varmaan koko sairaalan epit...kuinka monta kertaa sitä muka voi laittaa? Tässä välissä ei paljon kateltu alakerran tilannetta, yhtäkkiä sitä tehtiin harvemmin vaikka eteneminen oli paljon nopeampaa....miksi? Fiilikset oli erittäin sekavat, univajeesta, ilokaasusta ja epiduraalista johtuen. Muistikuvat alkaa hämärtyä pahasti, täytyy luottaa Jarin merkintöihin.
Klo 21:00
Melkeen täysin auki! JES! Mietittiin että laitetaanko vielä epiä, ja koska vuoronvaihto oli juuri tulossa niin kätilö päätti että laitetaan vielä viimeisen kerran ja sitten seuraavan vuoron kätilö tulee ponnistusvaiheeseen meidän kanssa. Tämä sopi hyvin! Vuoronvaihdon jälkeen tilattiin mulle myös pudendaalipuudutus ponnistusvaihetta varten. Se siis laitetaan emättimeen kahteen kohtaan, jotta vauvan pään syntyminen olis ehkä vähän inhimillisempää. En tuntenut sen laittoa ollenkaan kun epi vaikutti niin hyvin. En oikeen tykännyt lääkäristä, joka sen mulle laittoi, toivoin vain että ei tarvitse kauheasti sen lääkärin kanssa olla tekemisessä loppusynnytyksessä. Vähänpä tiesin...
Meillä oli Jarin kanssa tosi hyvä fiilis tässä vaiheessa, naureskeltiin, mua ei pelottanut ja sanoinkin Jarille että toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin yhä hyvin kun tähän asti. Oli luottavainen olo. Rauhassa odoteltiin, että uusi kätilö on valmis ponnistushommiin meidän kanssa. Mua jotenkin ihmetytti kun mitään kiirettä ei pidetty kun olin kuitenkin jo täysin auki, mutta se kai johtu siitä, ettei vauva ollut vielä kunnolla laskeutunut eikä mulla ollut ponnistustarvetta. Ponnistelin välillä supistusten tullessa ihan pienesti, ikään kuin koeponnistelin, kätilön pyynnostä, jotta vauva laskeutuisi. Tein tätä lähinnä seisaaltaan, oli hyvä olla pystyssä ja sekin kuulemma auttaa vauvaa laskeutumaan.
Klo ~23:00
Alettiin ponnistaan tosissaan, vauva ei ollut juuri enempää laskeutunut, minkäänlaista ponnistustarvetta ei ollut, mutta mullahan olikin vielä se viimenen epi potkimassa, joten se varmaan vaikutti siihen. Mun toive oli, että saisin ponnistaa joko jakkaralla tai polvillaan sängynpäätyyn nojaten. Alotettiin sängyllä. Ponnistin niin paljon kun minusta lähtee, mutta ei tuntunut yhtään siltä, että sieltä vois mitään tulla. Tunsin kyllä vauvan, mutta ei se liikkunut eteenpäin. Rauhassa sain ponnistella aina supistuksen tullessa, ne tosin olivat tosi laimeita. Tästä syystä kätilö laittoikin taas oksitosiinia tippumaan.
Olin tosi yllättynyt siitä että ponnistusvaiheessa meidät jätettiin tosi usein yksin! Aina kun kätilö ei ollut huoneessa niin oli vähän sellainen epävarma olo, että uskaltaako tässä nyt ponnistaa...? Kipuja mulla ei ollut mutta ei toisaalta myöskään yhtään sellainen olo, että vauva syntyisi kohta. Tunsin että vauvan pää painaa jonnekin tuonne alas lantioon mutta ei se tulossa vielä ollut.
Seuraavaksi kokeiltiin puoli-istuvaa asentoa, mutta ei se tuottanut yhtään sen paremmin tulosta. Myös kyljeltään kokeiltiin ponnistaa, mutta se oli jotenkin tosi epäluonnollisen tuntuista. Olin tästä kahden ja puolen vuorokauden koitoksesta jo aivan poikki ja tässä vaiheessa huomasin, että nyt alkaa voimat hiipua. Jokaiseen ponnistukseen sai tehdä valtavasti töitä, että sai voiman oikeaan paikkaan, ja silti vauva ei lähtenyt tulemaan. Sängyltä siirryttiin vihdoin myös kokeilemaan sitä jakkaraa. Olisi ollut muuten paras asento noista, mutta mun epi alkoi hiipua ja kivut palasivat. Kivut tulivat, mutta ei ponnistamisen tarvetta edelleenkään. Eikä kipu ollut edes supistuskipua vaan jatkuvaa tunnetta, että koko lantio räjähtää. Supistukset olivat jossain siellä taustalla, tuntuivat muun kivun ohella lähinnä hyttysen pistolta. Oli vaikea ponnistaa supistusten tahtiin kun en juuri tuntenut niitä, koitin lähinnä arvailla millon olisi hyvä hetki. Kivut kasvoivat, siinä samalla alkoi epätoivo valtaamaan mielen. Oltiin ponnistettu jo yli tunti, olin paskonut alleni jo monta kertaa sekä sängyssä että lattialla, mutta ei vaan vauvaa tullut... Kätilö edelleenkin aina välillä hävisi jonnekin ja mä aloin olla tosi epätoivoinen. Aina kun kysyin kätilöltä mikä tilanne niin vastaus oli ympäripyöreä tyyliin kyllä se koko ajan laskeutuu. Laskeutuu?! Yli tunti ponnistettu eikä ole siis käytännössä edennyt yhtään. Ei kuulemma ole tullut häpyliitoksen yli...no joo kyllähän sen tunsikin, ei se ollut edennyt. Olisin ehkä kaivannut jotain tsemppiä tässä kohtaa, tyyliin tämä on normaalia, ja on ihan normaalia, ettei ponnistuta ja että sattuu KOKO ajan. Mutta kätilö oli ihan muissa maailmoissa eikä kommunikoinut meille ollenkaan, mulla oli sellanen olo että Jari on ainoa jota kiinnostaa mitä mulle kuuluu. Aloin panikoimaan pikkuhiljaa, kivut vaan yltyy, voimat vähenee eikä mitään edistystä tapahdu. Siirryttiin takas sängylle puoli-istuvaan yhtä laihoin tuloksin kun aiemminkin. Muistan ajatelleeni, ettei tää voi näin mennä, kyllä jotain edistystä pitäis tapahtua ja mä en jaksa enää ponnistaa montaa kertaa. Jos yli tunnin ponnistelujen jälkeen ollaan vieläkin samassa tilanteessa niin millä todennäköisyydellä saan vauvan enää ulos niillä vähillä voimilla mitä mulla on. Aloin vaikeroimaan kai enemmän ja sänoin ääneen etten jaksa enkä pysty ja sattuu vaan. En tiiä puoliakaan mitä suustani päästin...kätilö koitti vielä tsempata mutta mä olin jo aikalailla paniikissa. Halusin vaan pois siitä tilanteesta. Sain vielä kuitenkin jostain voimaa yrittää ponnistaa muutaman kerran mutta eihän se mitään auttanut. Kätilö kävi kutsumassa lääkärin ja oli mun mielestä taas poissa aivan hirveän kauan!
Viimein lääkäri tuli, ja tottakai se oli se sama lääkäri josta en aiemmin oikeen tykännyt. Tosin tässä vaiheessa se oli se ja sama mun mielestä, kunhan vaan saisin nyt jotain apua tähän! Lääkäri ja kätilö yhdessä yrittivät saada mut vielä ponnistamaan, ja ponnistinkin kaiken mitä irti sain, mutta vain harvat ponnistusyritykset sain enää sinne "oikeaan paikkaan". Ne jäivät tosi pinnallisiksi, kun ei mulla riittänyt voima eikä happi ja paniikki vei oman osansa. Huusin vaan, että auttakaa mua, mä en pysty, se ei tuu sieltä! Ne muutaman ponnistukset ei tuonu vauvaa edelleenkään yhtään lähemmäs. Aina kaikissa tarinoissa on sanottu, että ponnistusvaiheessa helpottaa, kun uskaltaa vaan ponnistaa kipua vastaan, mutta ei helvetti kyllä helpottanu, tuntui vaan että lantio räjähtää sirpaleiksi! Lääkäri "suuttui" mulle, että pakko sun nyt on vaan ponnistaa, sä haluat vaan luovuttaa. Luovuttaa!? Se sanoi mua luovuttajaksi! Vihasin sydämeni pohjasta sitä lääkäriä tässä vaiheessa, olin yrittäny kohta puoltoista tuntia saada vauvaa liikkeelle ja mitään edistystä ei tapahtunu. En mä kai osannu vastata tuohonkaan mitään...Aloin jossain vaiheessa vetämään taas ilokaasua, tuntui että se on ainoa turva mulle vaikka tuskin se kipua vei mihinkään. Vetelin sitä oikeestaan kai koko ajan. Olin tässä vaiheessa puoli-istuvassa asennossa ja sänkyyn oli laitettu jalkatuet. Ponnistelin edelleen sen minkä jaksoin sillon kun jaksoin, tai silloin kun käskettiin, supistuksista ei ollut mitään tietoa. Eikä ponnistamisentarpeesta. Olo oli täysin epätodellinen ja epätoivoinen. Sitten lääkäri kysyi vähän vihaisesti, että miksi mä vedän sitä ilokaasua nyt?! No koska mua sattuu saatana koko ajan!! Lääkäri kysyi; Mihin sua MUKA sattuu nyt? No vittu ihan joka paikkaan. -Ei voi sattua joka paikkaan, näytä mulle mihin sua sattuu.
Tein kai jonkun epämääräisen liikkeen kädellä lantion seudulle ja sanoin että joka paikkaan. Muistan elävästi tän hetken, kun silmät kiinni pystyin sieluni silmin näkemään ja melkeen kuulemaan kun lääkäri ja kätilö pyöritteli silmiä mulle. Käsitin jälkeenpäin, että monitorissa kun ei näkynyt supistusta niin muhun ei teoriassa olis pitäny sattua sillä hetkellä, kun ei vauvakaan ollut vielä tulossa. Mutta niinpä vaan sattui, ja tuo "joka paikkaan" ei ollut yhtään liioiteltua, sillä se kipu toki keskittyi lantionseudulle, mutta säteili sieltä ihan varpaisiin ja korviin asti. Muistan, kun yritin keskittyä nilkkojen pyörittelyyn, ettei jalkaterät olisi mennyt ihan turraksi siitä kivusta. Ja jotenkin se nilkkojen pyörittely antoi jonkun fokuspisteen...en osaa selittää paremmin, olin ihan kuutamolla.
Tässä vaiheessa lääkäri kysyi vähän järkyttyneenä, että eikai oksitosiinitippa oo enää päällä? Kätilö siihen, että joo on kun ei omat supparit tullu tarpeeksi tiheästi. Lääkäri sanoi, että herranen aika, äkkiä otetaan se pois, että äiti saa vähän levätä supistusten välissä...tuo oli ehkä järkevintä mitä sen lääkärin suusta kuulin koko aikana, paitsi että supistukset ei ollu mulle mikään ongelma vaan se muu kipu.
Kovasti koittivat saada mua edelleen ponnistaan mutta ei mulla ollu enää mitään annettavaa, koko ajan sanoivat että kerää kaikki voimat seuraavaan supistukseen. Vaan kun ei ollut enää mistä kerätä, ei kertakaikkiaan. Kaikki varastot aivan tyhjiä, mun ponnistukset tässä vaiheessa alkoi olla samaa luokkaa, kun ois yrittäny saada myrskyn nousemaan puhaltamalla. En ollu enää tässä maailmassa, mölysin ja vedin ilokaasua silmät kiinni enkä oikeen tajunnu edes mitä tapahtuu.
Tässä vaiheessa lääkäri ultras tilannetta kai alakautta (?), en ole varma mitä tapahtui. Katsoi vaan että ei voi ottaa imukupilla kun ei ole tullut häpyliitoksen yli. Sitten mulle sanottiin että nyt on niin että sua ei voida auttaa, että sun on vaan pakko ponnistaa! Tässä vaiheessa luulin kuolevani, olin täysin epätoivoinen, tiesin että mä en vauvaa saa ulos itse, tunsin sen koko kropalla (kirjaimellisesti) että kaikki ei ole niinkuin pitää. Ja mulle sanotaan että sua ei voida auttaa? Mun ajatukset oli että minä kuolen, vauva kuolee eikä meitä vaan voida auttaa. Tässä vaiheessa oli mulla ehkä oikeastikin sellanen luovutusmeininki, ajattelin ehkä että kyllä se vauva jossain vaiheessa ulos leikataan ja saadaan pelastettua jos multa vaan lähtis taju tai jotain. Vieläki vaan piti yrittää ponnistaa, mutta ei siitä enää mitään tullut, olin aivan sekaisin kivusta ja kaikesta! Jossain vaiheessa lääkäri ja kätilökin tajus että ei tämä etene ja alettiin valmistella kiireellistä sektiota, lääkäri yritti vissiin vielä kerran mua tsempata pelottelemalla että kun et kerran ponnista niin me tehdään sulle keisarinleikkaus. Eipä onnistunu pelottelut, hädin tuskin kuulin mitä puhuttiin. Aika tuntu tässä vaiheessa kuluvan tosi hitaasti, ympärillä alkoi yhtäkkiä pyöriä ihmisiä vaikka kuinka paljon, en tiiä yhtään ketä siellä huoneessa oli. Mua käskettiin siirtyä toiseen sänkyyn ja eka ajatus siinäkin oli että mä en jaksa, en yksinkertaisesti jaksa. Mutta järki voitti kun ajattelin että sitten tää kidutus päättyy. Sain itteni hilattua jotenkin viereiselle sängylle kyljelleen ja puristin sängynlaitaa ja ilokaasumaskia hengenhädässä. Mun piti siitä maskistakin sitten toki luopua kun lähdettiin kiireesti leikkaussaliin, sekin tuntu ihan hirveeltä kun heitin sen maskin jonnekkin ja tiesin että nyt ei ole sitäkään turvaa enää! Elämäni pisin matka leikkaussaliin alkoi, en tiiä juostiinko mun sängyn kanssa koska ulvoin vaan silmät kiinni, mutta nopeasti siellä salissa oikeasti oltiin. Vaikka mulle se toki tuntui ikuisuudelta. Toivottavasti kukaan kohta synnyttämään tuleva ei nähnyt mua käytävässä huutamassa, koska ei olis ollu varmaan kovin hyväksi, sen verran raakaa meininkiä se oli. Jari jäi synnytyssaliin yksin, en tajunnu vielä tässä vaiheessa, että Jari ei pääse leikkaukseen mukaan. Luulin, että se tuodaan sinne kunhan mut on valmisteltu. Leikkuriin mennessä muistan ajatelleeni, että ei pelota yhtään joutua sektioon, se oli pelkästään helpostus. Olin etukäteen valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi sektioon, olin varma jostain syystä etten siihen joudu, ja se oli ainoa asia synnytykseen liittyen mitä etukäteen pelkäsin. Pelkäsin, mutta en silti ollut osannut varautua...luulin että saisin paniikkikohtauksen, jos sektiosta edes puhuttaisiin, mutta nyt se pelko jäi jonnekin kauas kivun taakse.
Leikkaussalissa mut aseteltiin ihmeellisen puolikylkiasentoon, epiduraalia laitettiin samasta tuutista kuin mistä aiemmatkin oli laitettu. Sen vaikutusta odotellessa alkoi pieni pelko hiipiä vaikka kivut oli edelleen hirvittävät. Olin lukenut sektioon päätyneitä synnytystarinoita. Muistin että useinkin on käynyt niin, että jos epiduraalia on laitettu monta kertaa ja sektiopuudutus laitetaan vielä samasta kohdasta niin se ei välttämättä toimi tarpeeksi hyvin enää leikkausta ajatellen. Erittäin tokkuraisena, hädin tuskin puhumaan pystyvänä yritin kysellä että toimiihan se varmasti, että oon lukenu tämmöstä ja mitä jos se ei toimi? Ja missä mun mies on? Tässä mulle kerrottiin että Jari ei pääse saliin koska tämä oli päivystysleikkaus kiireellisesti, vain suunniteltuun sektioon pääsee tukihenkilö mukaan. Oli ihan hirveää kuulla se! Mutta silti, halusin vaan sen kivun loppuvan...ja pikkuhiljaa epiduraali alkoi taas toimia ja pystyin hengittämään. Voi luoja se tuntui hyvältä...
Mulle laitettiin toinen kanyyli ja happiviikset ja anturi sormepäähän mittaamaan sykettä. Sitten vain odotettiin että lääkäri on valmis ja että puudutus on varmasti vaikuttanut tarpeeksi. Olin edelleen huolissani puudutuksen riittävyydestä ja kyselin jatkuvasti asiasta. Sen toimivuus kuitenkin varmistettiin hyvin ennen kun leikkaus alkoi. Hoitaja kokeili mahaa kylmällä jääpallla (?), sen kosketuksen saa tuntea mutta se ei saa tuntua kylmältä. Ensin tunsin että mahalla oli selvästi viileää kosketusta! Säikähdin tätä, pelkäsin ettei mua uskota ja leikkaus aloitettaisiin, mutta mua uskottiin ja epiduraalia lisättiin vielä reilusti. Lopulta en tuntenut kylmää ollenkaan ja leikkaus alkoi. Kipua ei tuntunut yhtään! Taisin huokaista helpouksesta! Hoitaja huomasi että olin tosi väsynyt, ja sanoi että voin vaikka nukahtaa hetkeksi, vauva on pian ulkona. Nukahtaa?! Vaikka olin aivan kuoleman väsynyt niin ei kyllä millään olis pystyny nukkumaan, sen verran järkyttynyt olin kaikesta ja edelleen peloissani. Lääkäri sai kohdun auki ja vauvan näkyviin, kuulin sermin takaa vain yllättyneen lausahduksen "Ai tää oliki näin!". Niin mitä, miten, mitä tapahtuu?! Yritin kysellä ja saada ääntä kuuluviin mutta mulle ei vastattu. Ei ollut voimia kysellä enää enempää, oletin että kyllä mulle kohta kerrotaan. Kovan nykimisen jälkeen kuului iso parkaisu! Meidän poika oli synytnyt klo 01:05!💗 Hoitaja nosti vauvan sermin takaa ja poikahan kerkes jo siinä matkalla leikkauspöydältä hoitopöydälle kakata ja pissata hoitajan päälle, tais olla hoitsukin siinä vähän pöllämystynyt kun hihkaisi siihen malliin. Kuulemma reipas poika ja iso ääni! Hän sai 9/9 pistettä ja oli ihan täydellinen! Olin arvannut painon täysin oikein, 3850g, mutta pituudessa meni kaikkien arvailut metsään, 52cm!
Poikaa vähän putsattiin ja tuotiin sitten mulle näytille vilttiin käärittynä. Näytti tutulta 💖😤. Odotin niitä onnenkyyneiliä tulevaksi mutta olin aivan liian järkyttynyt, hämmentynyt, väsynyt ja pihalla. Jotenkin ihan turtakin kaikesta.
Sitten poitsu lähti tapaamaan isäänsä synnytyssaliin ja odottelemaan äitiä. Mun kasaan kursiminen jatkui. Kesti jotenkin tosi pitkään, mutta enhän mä tiennyt miten kauan siinä kestää normaalisti. Pian aloin huolestua kun aloin tuntemaan vatsanseudulla tapahtuvat asiat eri tavalla, tunsin nippailua ja epämiellyttäviä vihlaisuja. Sanoin tästä hoitajille että musta tuntuu että puudutus alkaa lakkaamaan. Mulle sanottiin vain että ei se vielä lakkaa, ole ihan rauhassa vaan niin tämä on kohta ohi ja pääset heräämöön lepäämään (lepäämään, just joo...). Kuitenkin mä aloin koko ajan tuntemaan enemmän, tunsin ihan selvästi kun mua kursittiin kasaan ja se alkoi tehdä kipeää koko ajan enemmän. Mua ei edelleenkään uskottu! Mietin miten saisin hoitajat uskomaan ja keräsin voimani ja nostin jalat koukkuun leikkauspöydällä! Johan alkoi lääkärikin uskomaan, mutta sanoi vaan että no sehän sopivasti loppuu kun leikaus on ihan just ohi! Ei kai nyt herranen aika pitäis puudutuksen loppua kun leikkaus on "ihan just ohi"?? Koko ajan sattui enemmän ja mun oli jo pakko huutaa, aivan kamalaa! Tunsin ihan selvästi tikkien laiton ja sattui ihan pirusti! Se oli onneksi nopeasti ohi, mutta ei ne kivut siihen loppuneet, päin vastoin. Mut vietiin heräämöön ja sain siellä kipulääkettä suoneen, mikä ei kuitenkaan tuntunut toimivan ollenkaan, eihän se mikään puudute ole. Heräämössä mun kohtua paineltiin pariin otteeseen, että se tyhjenee kunnolla ja se sattui niin paljon että meinasi taju lähteä. Jotain lakanoita mun alta myös vaihdeltiin ja mua pyöriteltiin niinkuin räsynykkea, jokainen liike meinas saada aikaan oksennuksen! Tuo tunti heräämössä oli aivan kamala! Ja taas sanottiin että voin nukkua jos siltä tuntuu! MITEN?? Tärisin kivusta koko ajan... Hoitaja sanoi vaan että kyllä sulla kuuluukin olla jälkisupistuksia ja ne voi olla tosi kipeitä. Vasta siinä vaiheessa tajusin että joo, kyllähän mua supistelee, mutta edelleen vain pieni hyttysenpisto muihin kipuihin verrattuna!
Viimein pääsin heräämöstä osastolle ja tuntui ihanan hiljaiselta kaiken sen häslingin jälkeen. Halusin vaan olla niin ettei kukaan koske mua eikä mene lähellekkään mun kohtua ja haavaa. Ensin luulin että se oli haava joka oli niin kipeä, mutta parin päivän päästä tajusin, että ei se haava kipuillut juurikaan, vaan kohtu. Se on kuitenkin lihas joka on tehnyt töitä lähes tauotta 62h. Olis siinä mikä tahansa muukin lihas kipeänä...
Pian mun jälkeen Jari tuli ovesta meidän pienen pojan kanssa ja me saatiin alkaa tutustua uuteen tulokkaaseen ihan rauhassa! Ei ollut puhettakaan että itse olisin nostanut vauvaa mutta hoitaja nosti vauvan mulle rinnalle ja siinä otettiin ensi-imetykset ja ihmeteltiin toisiamme, tästä mulla tosin ei hirveen yksityiskohtaisia muistoja ole. Jari kertoi miten niillä oli pojan kanssa mennyt ja että lääkäri oli käynyt juttelemassa leikkauksen jälkeen. Vauva oli ollut avosuisessa viistotarjonnassa, jonka vuoksi ei ollut päässyt etenemään kanavaan. Kieltämättä oli sellainen mitä mä sanoin -olo, tiesin ettei kaikki ole niinkuin pitää, mua ei vaan millään meinattu uskoa. Ehkä en ite osannut olla tarpeeksi tiukkana ensin.
Nyt oon saanu käsiteltyä pahimmat synnytyksen tuomat möröt pois, mutta se mikä edelleenkin surettaa ja saa kyyneleet silmiin on, että me ei oltu samassa huoneessa Jarin kanssa kun meidän esikoinen syntyi, lapsi joka teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa, me tavattiin hänet molemmat erikseen. Ei ollut onnenkyyneleitä tai suuria rakkaudentunteita, kun pinnalla oli vaan se shokki ja järkytys. Mutta siitäkin selvittiin!
Sen verran pitää vielä mainita, että mun kanssa ei oikeestaan kukaan käynyt synnytystä läpi missään vaiheessa. Ponnistusvaiheessa mukana ollut kätilö kävi meille jotain juttelemassa ja vointia kysymässä, mutta mä en muista koko kohtaamista ollenkaan, eikä siinä ainakaan mitään sen kummempia selityksiä tai läpikäymisiä tapahtunut. Jari oli siis se jolta kuulin vauvan virhetarjonnasta enkä muuta sitten kuullutkaan keltään. Noin pari kuukautta pikkuisen syntymän jälkeen lueskelin OmaKantaa ihan muissa asiossa ja eksyin lukemaan mitä lääkäri sinne oli kirjoittanut synnytyksestä. Kaiken hyvän lisäksi mulla oli revennyt kohtu! Tämä repeämä huomattiin ja ommeltiin leikkauksessa, jonka takia siinä varmaan kesti niin kauan. Mutta minkä takia mun pitää lukea nämä asiat OmaKannasta itse vähän vahingossa, kyllä tämmösestä olis pitäny kertoa heti sairaalassa! Ei siis mikään ihme että olin vähän kipeänä, repeämä todennäköisesti tuli ponnistusvaiheessa, kun yritin puskea vauvaa ns. vähän väärästä kohdasta pihalle. En ole varma, kun ei ole kerrottu! Mietin myös sitäkin, että mitä jos jollain konstilla olisinkin saanut vauvan vielä alakautta pihalle, olisinko siltikin joutunut leikkuriin jälkikäteen jotta repeämä olisi saatu ommeltua. Toisaalta olisi kiva saada vastaukset näihin kysymyksiin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että tämä asia on toistaiseksi käsitelty, enkä jaksa enää miettiä näitä. Jos toinen lapsi joskus tulee niin epäilemättä nämä pettymykset ja traumat nousee pintaan ja silloin käyn kyllä pelkopolilla puhumassa ja haluan varmistua että kaikki mahdollinen tehdään ettei tällaista enää tapahtuisi. Ehkä siellä sitten saa myös vastauksia näihin mietityttäviin juttuihin.
25.12 Keskiviikko
Poitsun laskettu aika oli jouluaattona, ja lääkärihän olisi ottanut meidät sisään käynnistykseen jo aattoaamuna, mutta me haluttiin siirtää sitä päivällä ja viettää kunnon sukujoulu meillä kotona. Se onnistui, koska kaikki oli hyvin sekä vauvalla että minulla.
Jouluaatto oli rankka, olin jalkojen päällä koko päivän, mikä oli ehkä ihan hyväkin asia, koska sain nukuttua jännityksestä huolimatta hyvin! Luojalle kiitos siitä...
Aamulla, kun herättiin niin mietittiin siinä sängyssä maatessamme, että tuntuu tosi epätodelliselta, että kohta lähdetään synnyttämään. Ei ollut yhtään semmonen olo, kun ei ollut supistuksia tai mitään muitakaan tuntemuksia.
Meillä oli vielä vieraita joulun jäljiltä, mun vanhemmat ja sisko olivat vielä sen yön meillä. En ollut yhtään juttelutuulella aamulla, asiat pyörivät mielessä ja join aamukahvini hiljaisuudessa. Riisipuuron jämätkin yritin syödä, koska ei ollut mitään käryä milloin seuraavan kerran ehtii tai saa syödä. Aikamoista väkisinsyömistä se kyllä oli, ruokahalu oli täysin hukassa.
Oli vielä ihan pimeää, kun lähdettiin ajamaan kohti sairaalaa. Kun pakattiin kaikki kassit autoon niin vähän ehkä nauratti, että onkohan meillä pikkusen liikaa tavaraa mukana (3 kassia)😤🙈.
Autossa mua alkoi jännittää ihan tosissaan, olin itkun partaalla koko ajan, oksetti ja pelotti. Voisko tämän vielä perua?! Jari yritti kovasti jutella niitä näitä keventääkseen tunnelmaa ja saadakseen mun ja varmaan omatkin ajatukset vähän muualle, mutta tällä kertaa siitä ei ollut apua. En pystynyt keskustelemaan mistään, vastailin yhdellä sanalla jos vastailin. Yritin olla oksentamatta autoon. Muutama kyynelkin siinä tais tulla.
Klo 9:00 Synnytysvastaanotto
Oltiin omintakeiseen tyyliin vähän myöhässä, mutta eipä sitä synnytystä ilman meitä kai aloitettaisiin... 😜 Vaapuin parkkialueelta sisälle sairaalaan ja taas yritin olla itkemättä, nieleskelin möykkyä, joka tuntui olevan pysyvästi muuttanut mun kurkkuun asumaan. Näpsästiin vielä joku kuva synnytysvastaanottoon tultaessa, hämärästi muistankin tämän tilanteen😝.
 |
| Jännittää ja pelottaa! Nyt sitä mennään! |
Soitettiin sitä paljon puhuttua kelloa vastaanoton ovella ja meidät nouti ihana, iloinen naiskätilö! Kätilö kyseli fiiliksiä ja Jari siinä totesi että jännittää. Minä purskahdin itkuun tässä vaiheessa, ei pysynyt enää sisällä, ehkä siksi, kun pelkäsin vähän etukäteen jo sitäkin kuka meidät ottaa vastaan ja sitten siellä olikin semmonen ihana ihminen, joka vakuuttelee, että kaikki menee hyvin eikä tartte pelätä mitään. Kävin monta kertaa raskausdiabeteksen takia äitipolilla raskausaikana ja se diabeteskätilö ei ollut yhtään mun lempi-ihminen. Pelkäsin koko synnytyksen, että milloin se paukkaa paikalle, mutta selvisin näkemättä sen naamaa kertaakaan!
Päästiin yhden hengen tarkkailuhuoneeseen ja sain järkyttävät sairaalan vaatteet ekaa kertaa päälle (loppujen lopuksi tykästyin näihin aika paljon, eikä vähiten siksi, että niiden kastuessa/likastuessa sai aina kuivaa ylle käytävältä). Tässä kohtaa sanottiin jo, että voi olla että lähdette vielä kotiin, ihan tilanteesta ja käynnistystavasta riippuen. Hyppäsin sängylle käyrille, siinä samalla kätilö kirjotteli tietoja ylös ja kyseli lisää fiiliksistä ja juteltiin siinä vähän niitä näitäkin. Mä rentouduin tässä vaiheessa selvästi, oli jotenkin luottavainen olo että kyllä tää tästä. Kätilö oli edelleen ihana, joskin vähän jotenkin lapsellinen, tuli mieleen Peppi Pitkätossu vaikka ulkonäöllisesti hänessä ei ollut mitään samaa😂. Tarkistettiin kohdunsuun tilanne, otettiin streptokokkinäyte ja kätilö soitti jossain vaiheessa lääkärille. Päädyttiin laittamaan ballonki sillä olin edelleen löysästi sormelle auki ja kanavaa oli jäljellä. Käyrien jälkeen musta otettiin vielä verikokeet, sitten päästiin käymään pikaisesti aamukahvilla ennen varsinaista toimenpidettä. Jarihan ei saanut syötävää sairaalalta mutta kahvia sekin sai juoda!
Klo 11:00 Ballonki
Aamukahvin jälkeen löntystettiin takaisin tarkkailuhuoneeseen ja lääkäri tulikin pian laittamaan ballonkia. Jännitti...
Lääkäri tutki paikkoja ja totesi, että kohdunkaula on jotenkin vähän hankalasti saavutettavissa, mutta yritti kuitenkin tässä saada sitä laitettua. Aika kovasti ronkittiin noin 10 min jonka jälkeen lääkäri totesi, ettei onnistu siinä tavallisella sängyllä vaan tarvii paremman asennon että näkee mitä on tekemässä. Vaihdettiin siis huonetta sellaiseen missä oli jalkatuet sängyssä, ja siinä se sitten onnistui ihan hyvin, pienen ronkkimisen jälkeen. Ballongin asennus ei varsinaisesti sattunut, epämiellyttävää se toki vähän oli. Palloja tuli siis kaksi, molemmat täytettiin 40ml:lla nestettä. Toinen tuli kohdun puolelle sikiökalvojen ja kohdunkaulan väliin, toinen kohdunkaulan ulkopuolelle, ja sieltä sitten jäi roikkumaan kivoja letkuja alushousujen lahkeesta....🙈
Hetken aikaa olin siinä pystyssä ja kas kummaa, alkoi tulla ihan erituntuisia supistuksia aikaisempiin verrattuna. Vielä jaksoi kuitenkin hymyilyttää ja siinä sitten testailin mikä liike tuntuu hyvältä ja mikä ei, kokeilin myös keinutuolia mikä oli ihan kiva. Vähän joutu jo hengitellä, mutta ei vielä mitään hälyyttävää. Jotain naureskeltiin Jarin kanssa, että tästä se sitten lähtee.
Lähdettiin lounaalle ennen käyrille pääsyä. Oli puhetta että sen jälkeen voidaan lähteä kotiin odottelemaan josko ballonki poistuis itsestään, jos siis mun olo on sellainen että pärjään. Me ajateltiin lähteä siitä vielä kauppaan ostelemaan puuttuvia eväitä ja muuta, ihan siksikin että synnytys vauhdittuisi kun on pystyasennossa. Käytiin kattomassa meidän Perheeksi -ryhmän yhtä pari päivää aikaisemmin syntynyttä vauvaa, kun hänen iskä oli vaihtamassa vaippaa. Apua! Kohta meilläkin on tuollainen nyytti! Tälle äitille meinas tulla päivän toiset itkut😍😭
Lounas sujui ihan hyvin, nyt piti jo kävellä hiukka hitaammin ja välillä pysähdellä nojailemaan supistusten ajaksi. Välillä nojailin seinään, mutta paras taktiikka tais olla roikkua Jarin kaulassa. Sain syötyä ihan hyvin, Jari tais kyllä vetää puolet mun annoksesta (niinkuin melkeen joka kerta sairaalassaoloaikana😃). Supistuksia tuli edelleen ehkä 10min välein tässä vaiheessa. Ruoan jälkeen hiivittiin takaisin tarkkailuhuoneeseen ja käyrille.
Klo 12-14 Kipeää tekee
Pikkuhiljaa alkoi olla turhan epämukavaa, käyrillä maatessa ei ollut kivaa ja odotin vaan että pääsen jo seisomaan ja liikkumaan, koska aiemmin se oli vielä ihan ok ja supistukset paremmin kestettävissä seisaallaan. Heti kun oltiin saatu tarpeeksi käyrää niin hyppäsin sängyltä pystyyn! Tai siis kierin kuin valas...päätettiin lähteä pikku kävelylle käytävälle synnytyksen edistymisen toivossa ja koska pystyssä nyt vaan oli helpompi olla. Vaan eipä me kauas päästy kun oli pakko palata takaisin, yhtäkkiä supistuksissa oli ihan uutta voimaa ja ei siinä vielä mitään, vaan kun niiden väli oli 10-20 sekuntia. Kerkesin ottaa neljä, viis askelta kun taas piti alkaa roikkumaan Jarin kaulassa. Muutaman kymmenen metrin matkaan meni melkeen 20 minuuttia... alkoi olla selvää että ainakaan mihinkään kauppaan mä en uskalla lähteä!
Kun päästiin takas huoneeseen soiteltiin kätilöä paikalle ensimmäistä kertaa ja kerrottiin tilanne. Mä yritin ettiä jotain parempaa asentoa ja kyykin sumokyykkyjä lattialla aina kun supistus tuli. Se oli tässä vaiheessa paras asento, mutta mulla ei vaan meinannut jalat kantaa. En vaan jotenkin jaksanut seistä, Jari onneksi muisti mun toiveen jumppapallosta ja osas pyytää sitä kätilöltä, joka toikin sen ihan tuossa tuokiossa. Ajattelin että se olis voinu auttaa, olin sen päällä maassa kontallaan, istuen ja ties miten, lopulta sängyllä kontallaan siihen nojaten, mutta ei se oikeen ottanut tuulta alleen. Mulle alkoi myös tulla paha olo, pelkäsin että oksennan ja sanoin Jarille että pitää oksennuspussia lähellä. Mä en juuri koskaan oksenna, joten jotain kertoo kivun voimakkuudesta se että pelkäsin oksentavani! Jari jutteli kätilön kanssa että mitä voidaan tehdä, itse ehdotettiin että kokeillaan ilokaasua ja se sopi mainiosti, kätilö ehdotti että laitetaan vielä kipupiikki ja ilolla otin senkin vastaan.
Klo 14:00 Kipupiikki
Sängyn päätyyn nojaillen otin supistuksia vastaan ja vetelin ilokaasua, kyllä se vähän tuntui helpottavan, mutta kyllä kunnon helpotus tuli vasta siitä kipupiikistä! Monelta oon kuullut, ettei se auta mitään, mutta kyllä tuossa tilanteessa mulle tehos paremmin kuin hyvin! Pääkin meni ihan mukavasti sekaisin 😃. Mitä lie höpöttelin Jarille sen jälkeen. Jonkun aikaa tuli vielä supistuksia joihin hengittelin ilokaasua, mutta kipupiikin voimin oli oikein siedettävää ja oksennusolokin haihtui. Supistuksen välit harvenivat illan mittaan, eivätkä ne olleet enää niin järkyttäviä voimakkuudeltaan, sovittiin kätilön kanssa että kun kipupiikin vaikutus loppuu (n. 4h) niin katsotaan tilanne ja päästään sitten kotiin jos halutaan ja haluttiinhan me. Pärjäsin supistusten kanssa ihan hyvin ja ballonki oli edelleen tiukasti paikallaan, kun kätilö sitä koitti nykiä. Olisin saanut jäädä osastollekin, mutta Jarin olis pitäny lähteä kotiin kuitenkin.
Klo 19:00 Kotiin
Automatka kotiin oli aika ilkeä, tärinä aiheutti supistuksia ja muutenkaan ei sen ballonkin kanssa ollut kauhean mukavaa istua. Mutta ei ollut niin paha matka kun pelkäsin. Yö meni jotenkuten pyöriessä, heräsin tunnin välein ja muutenkin nukkuminen oli sellaista koiranunta. Mulla oli tens-laite kotona lainassa sairaalalta ja kokeilin sitä kyllä, mutta mun supistukset tuntui vain mahassa, joten ei siitä ollut mitään hyötyä, oikeastaan vain ärsytti. Supistukset harveni illalla ja loppui yöllä kokonaan.
Aamulla tuli muutama hassu supistus kun olin taas pystyasennossa, mutta ei mitään eilisiin verrattuna. Kävin vielä suihkussa rauhassa kotona pesemässä eilispäivän tuskanhiet pois ja onnistuin siinä samalla sotkemaan meidän kodinhoitohuoneen valkoisen maton. Kohdunkaulalta alkoi ilmeisesi vuotaa limatulppaa tässä vaiheessa vähän reilummin ja tottakai sitä hulahti just siihen sitten.... noh, mä painuin suihkuun ja Jari siivosi mun jälkiä. Ei muuten jäänyt vikaksi kerraksi tällä reissulla se...🙈
26.12 Torstai
Klo 9:30
Ysin aikaan meidän piti olla takaisin sairaalalla mutta kas kummaa, oltiin vähän myöhässä. Päästiin tälläkertaa toiseen tarkkailuhuoneeseen käyrille, siinä oli paikka kolmelle seurattavalle, mutta ihan kahdestaan me saatiin siellä olla. Kätilö yritti taas nykiä ballonkia, mutta ei se mihinkään lähtenyt, tuli vähän epätoivoinen olo, että eikö ne eiliset supparit tehny yhtään mitään. No tässä vaiheessa kuitenkin ballonki haluttiin ottaa pois, kätilö tyhjensi sitä ensin noin puoleen alkuperäisestä koosta ja sitten se holahtikin helposti pois paikaltaan. Eli jotain sentään tapahtunut! Lääkäri tuli tutkimaan ja totesi että noin 2,5cm auki ja kanavaa jäljellä. Lähetti meidät tässä vaiheessa synnytyssaliin ja kalvojen puhkaisuun! Ja taas sain sairaalavaatteet päälle, tämän jälkeen en moneen päivään muissa vaatteissa ollutkaan.
 |
| Käyrillä torstaina aamulla |
Klo 10:00
Synnytyssali 1. Oli jotenki tosi epätodellinen olo, mutta hyvillä mielin oltiin menossa saliin. Jännitti mutta hyvällä tavalla pelkästään! Sali oli mun mielestä tosi viihtyisä!
Klo 10:30
Lääkäri tunnusteli vielä paikkoja ja nipsaisi kalvot rikki, tämä ei tuntunut oikeastaan miltään. Ensin ei niin hirveän paljoa vettä tullut, sen verran vain että lakanat meni vaihtoon. Otettiin siinä vielä käyrää ennen kuin pääsin ylös. Jari lähti just käymään tupakalla, kun mä sain luvan nousta sängystä, samantien holahti lämpimät vedet sängylle ja lattialle ja kaikki vaatteet märkänä! Tässä vaiheessa olin jo tyytyväinen että oli päällä sairaalan vaatteet eikä omat😆. Soittelin kätilöä paikalle ja pyysin vähän kuivempaa vaippaa ja vaatetta päälle. Kengätkin oli ihan märät. Jarikin sieltä saapui ihmettelmään, että mitäs nyt tapahtuu.
Lähettiin käymään kahvilla, ei tarvinnu onneksi mennä kanttiiniin vaan ihan vaan osaston ruokailutilaan, onneksi koska Jari sai kävellä käsipyyhepaperien kanssa mun perässä ja pyyhkiä joka käänteessä valuneita lapsivesiä.😅😅 Vielä nauratti! Maha tuntui hassulta, kun se oli ihan tyhjä vedestä, vauvan liikkeetkin tuntui oudoilta. Pikkuhiljaa alkoi tulla supistuksia, mutta verrattuna edellispäivän nollasta sataan meininkiin niin tämä kiihdytys tapahtui hyvin hitaasti ja rauhalliseti. Jotenkin oli ihan luonnollinen fiilis.
Klo 13:00
Kätilö kävi pari kertaa tarkistamassa tilanteen, ei kauheasti edistystä alakerrassa, mutta omia supistuksia tuli tässä vaiheessa ihan kivasti, joten kätilö ei kokenu tarpeellisesksi avustaa oksitosiinillä. Se oli mukavaa, koska omat supparit oli luonnollisen tuntoisia ja hyvin kestettävissä. Otin jossain vaiheessa ilokaasun avuksi. En tiiä mikä vaikutus sillä sitten loppupeleissä oli kipuun, ainakin se auttoi rytmittämään hengitystä. Saattaa olla, että apu oli lähinnä psykologista, mutta luulisin kuitenkin, että kyllä sillä se supistuksen pahin kärki taittui ainakin tässä vaiheessa.
Klo 15:25
Koska edelleenkään ei ollut tapahtunut edistystä alakerrassa niin laitettiin oksitosiinitippa. Se vähän pelotti, että kuinka rajuksi tää homma yltyy. Ja kyllähän niistä supistuksista kipeämpiä tuli. Ongelma taisi olla se, että niitä ei tullut juuri sen useammin. Ilokaasu ei oikeen enää riittänyt joten pyysin saada taas kipupiikin, koska se auttoi niin hyvin eilenkin. Auttoi edelleen tosi hyvin! Meillä oli salissa hyvä meininki, istuin jumppapallolla Jariin nojaillen tai nojailin sänkyyn seisaaltaan. Ilokaasu oli koko ajan käytössä, mutta sen ja kipupiikin ansiosta homma oli oikeen siedettävää.
Kätilöt kyselivät välillä, että mites se epiduraali, mutta en kokenu vielä tarpeelliseksi sitä tässä vaiheessa ottaa. Sitäpaitsi enhän mä ollu auennu vielä kolmea senttiä enempää ja kaulaakin tais vielä olla jäljellä, eihän sitä pitäny pystyä laittaan ennen kun jossain kuudessa sentissä??Tai näin olin kuullu ja lukenu tuhannesta synnytyskertomuksesta! Olin vähän hämmentynyt tästä, mutta toisaalta ilonen siitä, että jos kivut yhtäkkiä yltyis niin oli sellanen fiilis että ei mun tarvii kun pyytää niin saan sen.
Klo 19:00
Oksitosiini oli ollut käytössä jo melkeen neljä tuntia, tässä vaiheessa se haluttiin ottaa pois ja antaa kohdun mahdollisesti levätä. Mua oikeestaan vähän harmitti koska olisin ollu jo valmis tositoimiin! Mutta mun kroppa ilmeisesti ei, koska edelleen junnattiin siellä muutamassa sentissä. Vauva kuitenkin laskeutuu hienosti, vaikka joku pahka (??) siellä kuulemma tuntui.
Oksitosiinin jälkeen mulle jäi aika hyvät omat supistukset päälle, sain vielä uuden kipupiikin ja sen ja ilokaasun turvin mentiin yön puolelle. Tuona yönä meillä oli paras kätilö! Toivoin niin kovasti, että tämä olisi se joka ottaa meidän poitsun vastaan!
Yritettiin kattoo Jarin kanssa jotain sarjaa ja Jari kai vähän torkkuikin, kun mä roikuin netissä (ja ilokaasumaskissa). Kävin myös suihkussa muistaakseni tässä välissä iltasella, en tiiä oliko siitä kauheesti muuta hyötyä kuin että rentoutti, ja saipahan pestyä vähän hikeä pois. Käteen piti laittaa jättikokoinen kumihanska suihkun ajaksi peittämään kanyyliä.
Klo 23:00
Kätilö tuli joskus yhdentoista aikaan tarkistaan tilanteen. Kanava melkeen hävinnyt, mutta edelleen se 3-3,5cm vaan auki. Tässä vaiheessa kätilö ehdotti, että jos ottaisin epiduraalin, vaikka pärjäsinkin kivun kanssa hienosti, mutta kun olisi hyvä saada nukuttua edes vähän. Kivut oli kuitenkin sitä luokkaa ettei toivoakaan nukkua. Uutta kipupiikkiä ei kuulemma kannattanut enää laittaa, koska siitä saattaisi tulla huono olo eikä se välttämättä enää kauhean hyvin toimisi. Pelkäsin vähän suostua epiduraaliin ja kyselin kovasti miltä sen laitto tuntuu. Kuulemma ihon puuduttaminen tuntuu samalta kuin jos hammaslääkäri laittaa puudutuksen, ja sen jälkeen ei tunnu kipua, ainoastaan jalat saattaa nykiä ja tuntua vähän niinku pieni sähköisku menis selästä jalkoihin. Kätilö selitti asian niin hyvin ja oli niin kannustava, että päätin uskaltaa. Epiduraali siis tilattiin.
Jonkin ajan kuluttua mua alettiin valmistelemaan epiduraalin laittoa varten, menin kyljelleen sängylle ja saman tien mulle iski aivan järkyttävät supistuskivut! Yhtäkkiä voluumi napsahti potenssiin kymmenen ja rukoilin, että anestesialääkäri tulis nopeesti! Tuossa vaiheessa mua ei enää olis tarvinnu kannustaa lääkkeisiin, olisin ottanu ihan mitä vaan keneltä vaan, kunhan se tulee nopeasti!
Perjantai 27.12
Klo ~00:30
Makasin jollain sängyllä (ilmeisesti omallani, mutta luulin olevani vähän jossain muualla😅) kyljelläni ootellen anestesialääkäriä, mulla ei ole mitään hajua kauanko tässä meni, mutta Jari on kirjoittanu kellonaikoja ylös hienosti mun ohjeitten mukaan!
Lääkäri oli kiinni jossain toisessa toimenpiteessä eikä päässyt heti paikalle, kätilö tsemppas mua hienosti kun kivut oli aivan valtavat! Luulin että musta ei paljon ääntä kuuluis synnytyksen aikana, vaan olisin sellanen omiin maailmoihini vaipunut mykkä. Nyt kuitenkin oli pakko vaikertaa, möngersin ilokaasumaskiin jotakin synnytyslaulun tapaista, mitä enemmän sattui, sen suurempi volyymi, se tuntui jotenkin ihmeellisesti auttavan minut aina sen supistuksen toiselle puolelle. Tämä oli ehdottomasti avautumisvaiheen kivuliain hetki! Supisuksia alkoi myös tulla kahden sarjassa, ensin tooooooosi kivulias, ja pitkä supistus, sitten kun se oli melkeen kokonaan ohi alkoi uusi joka ei ollut ihan niin paha mutta ei mikään helppo sekään. Vasta näiden kahden jälkeen sain pienen lepohetken. Ei mitään hajua noiden supistusten väleistä muuten.
Klo 01:30
Anestesialääkäri tuli vihdoinkin! Huoneessa oli myös muuta porukkaa auttamassa, hoitajia tai jotain. Kaikki esittelivät itsensä, mutta en mä niihin voinut reagoida kun huutelin ilokaasumaskiin. Kun kaikki oli valmista odoteltiin, että mun supistus loppuu ja sitten lääkäri toimikin nopeasti. Epiduraalin laitto tuntui juuri siltä, minkä kuvauksen kätilö mulle antoi. Ei ollut paha ollenkaan varsinkin, kun vertaa siihen supistuskipuun. Pelkäsin koko ajan, että tulee uusi supistus puudutuksen laiton aikana, mutta ei tullut, ja lääkäri tosiaan oli tosi nopea. Seurava supistus kun tuli niin jo siitä oli ehkä pahin terä pois, joskin oli sekin vielä ihan mojova ja ilokaasumaskiin juttelun arvoinen. Seuraavat supistukset tuntuikin sitten enää paineena takapuolessa, mietin että tuleekohan se lapsi sitä kautta ulos😅...oli aika inhottava fiilis sekin, mutta taas, ei mitään verrattuna siihen supistukipuun!
 |
| Epiduraalin laitto |
Tässä välissä siis saatiin vähän levätä, tosin mun nukkuminen oli sitä että torkuin viisi minuuttia ja heräsin ihan pihalla. Aivot kävi liian ylikierroksilla, että olis voinu nukkua. Jari kyllä kuorsasi nojatuolissa! Sain ensimmäisen lisäannoksen epiä noin kolmen tunnin jälkeen kun alkoi taas tuntua pahalta ja sen jälkeen vielä lisäannoksia aika perhanan usein...Joka kerta epin laiton jälkeen joutui olemaan käyrillä ja verenpaineen mittauksessa noin vartin verran.
Mietin etukäteen miten epiduraalikatetrin kanssa voi muka olla, mutta se oli niin onnettoman ohut, että en edes huomannut koko vekotinta selässä. Ainoa mistä sen olemassaolon muisti oli katetriin yhdistetty kanyyli, joka teipattii tuohon solisluun kohdalle, ja lisäannokset laitettiin aina siitä. Annoksen jälkeen piti olla hetki molemmilla kyljillä että aine leviää tasaisesti. Kätilö tuli aina sanomaan milloin pitää kääntyä. Pari kertaa tämä käännös vähän venähti ja puudutus jäi hiukan toispuoleiseksi, mutta toimi kuitenkin!
Klo 07:00
Oksitosiinitippa aloitettiin uudestaan tsemppaamaan supistuksia. Nyt oli mukana onneksi epiduraali joten en pelännyt kipua, antaa tulla vaan niin päästään joskus poiskin täältä! Alakerran tilannetta tarkisteltiin usein, mutta aivan järkyttävän hidasta edistymistä vain havaittavissa. Tässä kohtaa tais olla 4cm auki ja kanava lähes hävinnyt. Sain liikkua tippatelineen kanssa itse vessaan ja muutenkin olla pystyssä, Jari kantoi kahvia ja jogurttia mulle! Vauvan sydänääniä oli välillä hankala saada kuulumaan kun anturit mun mahan päällä ei oikeen pysyneet paikallaan. Siksipä päätettiinkin laittaa pinni vauvan päähän. Siinä sitä taas oltiin, johtoja roikkuu jalkovälistä, ai kun kiva. Muutenkin alko turhautumaan niihin kaiken maailman johtoihin!
Jossain vaiheessa Jari kävi kaupassa ja haki suklaatakin ja jotain makuvettä, tais olla edellisen vuorokauden puolella. Sen persikanmakuisen veden tuun muistamaan aina, tai paremminkin jos juon sitä niin muistan nää hetket synnytyssalissa. Yöllä Jari jäi tupakilla käydessään ulos lukkojen taakse ja oli vähän työn ja tuskan takana että se pääsi enää takaisin🙈.
Klo 13:20
Oksitosiinia oli tiputettu taas tarpeeksi kauan, joten se otettiin pois ja haluttiin katsoa miten omat supparit hoitaa hommaa. Tässä vaiheessa tilattiin jälleen kerran uutta epiä, mutta nyt oli vissiin kätilöillä kiire kun sen tuleminen vähän venähti. Kivut ehti yltyä taas ilokaasumaskiin juttelemisen arvoisiksi. Kohdunsuuntilannekin kurkattiin taas ja hupsista, tässä vaiheessa oltiinkin jo 6cm auki! Jes, vihdoinkin jotain oikeaa edistystä! Melkeen ois voinu juhlia!
Minä aloin olemaan aika poikki kaikesta valvomisesta ja kivusta, säpsähtelin koko ajan hereille semmoisesta "melkeen nukahdin" tilasta, aivot ei edelleenkään suostuneet sammumaan kunnolla. Olin jotenkin muutenkin ihan muissa maailmoissa.
Klo 15:50
Lisää epiduraalia ja 8cm auki! Epäuskoista, siis mitä täällä nyt tapahtuu? Joko oikeati päästään kohta synnyttään! Se pahka kuitenkin edelleen tuntuu. Sitä kätilöt ihmetteli mutteivät osanneet meille kertoa että mikä se oikein on? Kätilö halus myös katetroida mut tässä vaiheessa koska epäili etten oo ehkä saanut pissattua kunnolla epin takia. Olin vähän eri mieltä mutta kätilö tais olla oikeassa...pissaa tuli aivan hirveä määrä! En vaan ollut tuntenut sitä ollenkaan epiduraalin vuoksi...
Mä olin tässä vaiheessa jo väsymyksestä puolikuollut, mutta edelleenkin sain vain viiden-kymmenen minuutin pätkäunia. Kuumekin mulle alkoi nousta, varmaan kun vesien menosta alkoi olla jo aikaa. Otin kuumeeseen ja päänsärkyyn muutaman kerran panadolia, joka kyllä auttoi hyvin. Olo oli silti aika jyrän alle jäänyt, väsynyt ja kipeä. Jotenkin luulin välillä olevani jossain ihan muualla...pään sisällä meni tosi outoja ajatuksia.
Mulla oli lantio tosi kipeä tässä avautumisen loppuvaiheessa, todennäköisesti pitkästä sängyllä kyljellään makaamisesta. Olisinhan saanut toki liikkua ja välillä kävinkin pystyssä, mutta kyllä se oli hankalaa kaikkien johtojen ja antureiden kanssa, ja tosi varovainen sai olla, että jalat ei lähde alta. Jari sai siis tehtävän painaa ja hieroa mun lantiota! Se oli taivaallista! Jari sai myös hieroa mun muodottomaksi turvonneita jalkoja, niidenkään takia ei ollut kiva kävellä...
Klo 17:00
Taas lisää epiä, käytin varmaan koko sairaalan epit...kuinka monta kertaa sitä muka voi laittaa? Tässä välissä ei paljon kateltu alakerran tilannetta, yhtäkkiä sitä tehtiin harvemmin vaikka eteneminen oli paljon nopeampaa....miksi? Fiilikset oli erittäin sekavat, univajeesta, ilokaasusta ja epiduraalista johtuen. Muistikuvat alkaa hämärtyä pahasti, täytyy luottaa Jarin merkintöihin.
Klo 21:00
Melkeen täysin auki! JES! Mietittiin että laitetaanko vielä epiä, ja koska vuoronvaihto oli juuri tulossa niin kätilö päätti että laitetaan vielä viimeisen kerran ja sitten seuraavan vuoron kätilö tulee ponnistusvaiheeseen meidän kanssa. Tämä sopi hyvin! Vuoronvaihdon jälkeen tilattiin mulle myös pudendaalipuudutus ponnistusvaihetta varten. Se siis laitetaan emättimeen kahteen kohtaan, jotta vauvan pään syntyminen olis ehkä vähän inhimillisempää. En tuntenut sen laittoa ollenkaan kun epi vaikutti niin hyvin. En oikeen tykännyt lääkäristä, joka sen mulle laittoi, toivoin vain että ei tarvitse kauheasti sen lääkärin kanssa olla tekemisessä loppusynnytyksessä. Vähänpä tiesin...
Meillä oli Jarin kanssa tosi hyvä fiilis tässä vaiheessa, naureskeltiin, mua ei pelottanut ja sanoinkin Jarille että toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin yhä hyvin kun tähän asti. Oli luottavainen olo. Rauhassa odoteltiin, että uusi kätilö on valmis ponnistushommiin meidän kanssa. Mua jotenkin ihmetytti kun mitään kiirettä ei pidetty kun olin kuitenkin jo täysin auki, mutta se kai johtu siitä, ettei vauva ollut vielä kunnolla laskeutunut eikä mulla ollut ponnistustarvetta. Ponnistelin välillä supistusten tullessa ihan pienesti, ikään kuin koeponnistelin, kätilön pyynnostä, jotta vauva laskeutuisi. Tein tätä lähinnä seisaaltaan, oli hyvä olla pystyssä ja sekin kuulemma auttaa vauvaa laskeutumaan.
Klo ~23:00
Alettiin ponnistaan tosissaan, vauva ei ollut juuri enempää laskeutunut, minkäänlaista ponnistustarvetta ei ollut, mutta mullahan olikin vielä se viimenen epi potkimassa, joten se varmaan vaikutti siihen. Mun toive oli, että saisin ponnistaa joko jakkaralla tai polvillaan sängynpäätyyn nojaten. Alotettiin sängyllä. Ponnistin niin paljon kun minusta lähtee, mutta ei tuntunut yhtään siltä, että sieltä vois mitään tulla. Tunsin kyllä vauvan, mutta ei se liikkunut eteenpäin. Rauhassa sain ponnistella aina supistuksen tullessa, ne tosin olivat tosi laimeita. Tästä syystä kätilö laittoikin taas oksitosiinia tippumaan.
Olin tosi yllättynyt siitä että ponnistusvaiheessa meidät jätettiin tosi usein yksin! Aina kun kätilö ei ollut huoneessa niin oli vähän sellainen epävarma olo, että uskaltaako tässä nyt ponnistaa...? Kipuja mulla ei ollut mutta ei toisaalta myöskään yhtään sellainen olo, että vauva syntyisi kohta. Tunsin että vauvan pää painaa jonnekin tuonne alas lantioon mutta ei se tulossa vielä ollut.
Seuraavaksi kokeiltiin puoli-istuvaa asentoa, mutta ei se tuottanut yhtään sen paremmin tulosta. Myös kyljeltään kokeiltiin ponnistaa, mutta se oli jotenkin tosi epäluonnollisen tuntuista. Olin tästä kahden ja puolen vuorokauden koitoksesta jo aivan poikki ja tässä vaiheessa huomasin, että nyt alkaa voimat hiipua. Jokaiseen ponnistukseen sai tehdä valtavasti töitä, että sai voiman oikeaan paikkaan, ja silti vauva ei lähtenyt tulemaan. Sängyltä siirryttiin vihdoin myös kokeilemaan sitä jakkaraa. Olisi ollut muuten paras asento noista, mutta mun epi alkoi hiipua ja kivut palasivat. Kivut tulivat, mutta ei ponnistamisen tarvetta edelleenkään. Eikä kipu ollut edes supistuskipua vaan jatkuvaa tunnetta, että koko lantio räjähtää. Supistukset olivat jossain siellä taustalla, tuntuivat muun kivun ohella lähinnä hyttysen pistolta. Oli vaikea ponnistaa supistusten tahtiin kun en juuri tuntenut niitä, koitin lähinnä arvailla millon olisi hyvä hetki. Kivut kasvoivat, siinä samalla alkoi epätoivo valtaamaan mielen. Oltiin ponnistettu jo yli tunti, olin paskonut alleni jo monta kertaa sekä sängyssä että lattialla, mutta ei vaan vauvaa tullut... Kätilö edelleenkin aina välillä hävisi jonnekin ja mä aloin olla tosi epätoivoinen. Aina kun kysyin kätilöltä mikä tilanne niin vastaus oli ympäripyöreä tyyliin kyllä se koko ajan laskeutuu. Laskeutuu?! Yli tunti ponnistettu eikä ole siis käytännössä edennyt yhtään. Ei kuulemma ole tullut häpyliitoksen yli...no joo kyllähän sen tunsikin, ei se ollut edennyt. Olisin ehkä kaivannut jotain tsemppiä tässä kohtaa, tyyliin tämä on normaalia, ja on ihan normaalia, ettei ponnistuta ja että sattuu KOKO ajan. Mutta kätilö oli ihan muissa maailmoissa eikä kommunikoinut meille ollenkaan, mulla oli sellanen olo että Jari on ainoa jota kiinnostaa mitä mulle kuuluu. Aloin panikoimaan pikkuhiljaa, kivut vaan yltyy, voimat vähenee eikä mitään edistystä tapahdu. Siirryttiin takas sängylle puoli-istuvaan yhtä laihoin tuloksin kun aiemminkin. Muistan ajatelleeni, ettei tää voi näin mennä, kyllä jotain edistystä pitäis tapahtua ja mä en jaksa enää ponnistaa montaa kertaa. Jos yli tunnin ponnistelujen jälkeen ollaan vieläkin samassa tilanteessa niin millä todennäköisyydellä saan vauvan enää ulos niillä vähillä voimilla mitä mulla on. Aloin vaikeroimaan kai enemmän ja sänoin ääneen etten jaksa enkä pysty ja sattuu vaan. En tiiä puoliakaan mitä suustani päästin...kätilö koitti vielä tsempata mutta mä olin jo aikalailla paniikissa. Halusin vaan pois siitä tilanteesta. Sain vielä kuitenkin jostain voimaa yrittää ponnistaa muutaman kerran mutta eihän se mitään auttanut. Kätilö kävi kutsumassa lääkärin ja oli mun mielestä taas poissa aivan hirveän kauan!
Viimein lääkäri tuli, ja tottakai se oli se sama lääkäri josta en aiemmin oikeen tykännyt. Tosin tässä vaiheessa se oli se ja sama mun mielestä, kunhan vaan saisin nyt jotain apua tähän! Lääkäri ja kätilö yhdessä yrittivät saada mut vielä ponnistamaan, ja ponnistinkin kaiken mitä irti sain, mutta vain harvat ponnistusyritykset sain enää sinne "oikeaan paikkaan". Ne jäivät tosi pinnallisiksi, kun ei mulla riittänyt voima eikä happi ja paniikki vei oman osansa. Huusin vaan, että auttakaa mua, mä en pysty, se ei tuu sieltä! Ne muutaman ponnistukset ei tuonu vauvaa edelleenkään yhtään lähemmäs. Aina kaikissa tarinoissa on sanottu, että ponnistusvaiheessa helpottaa, kun uskaltaa vaan ponnistaa kipua vastaan, mutta ei helvetti kyllä helpottanu, tuntui vaan että lantio räjähtää sirpaleiksi! Lääkäri "suuttui" mulle, että pakko sun nyt on vaan ponnistaa, sä haluat vaan luovuttaa. Luovuttaa!? Se sanoi mua luovuttajaksi! Vihasin sydämeni pohjasta sitä lääkäriä tässä vaiheessa, olin yrittäny kohta puoltoista tuntia saada vauvaa liikkeelle ja mitään edistystä ei tapahtunu. En mä kai osannu vastata tuohonkaan mitään...Aloin jossain vaiheessa vetämään taas ilokaasua, tuntui että se on ainoa turva mulle vaikka tuskin se kipua vei mihinkään. Vetelin sitä oikeestaan kai koko ajan. Olin tässä vaiheessa puoli-istuvassa asennossa ja sänkyyn oli laitettu jalkatuet. Ponnistelin edelleen sen minkä jaksoin sillon kun jaksoin, tai silloin kun käskettiin, supistuksista ei ollut mitään tietoa. Eikä ponnistamisentarpeesta. Olo oli täysin epätodellinen ja epätoivoinen. Sitten lääkäri kysyi vähän vihaisesti, että miksi mä vedän sitä ilokaasua nyt?! No koska mua sattuu saatana koko ajan!! Lääkäri kysyi; Mihin sua MUKA sattuu nyt? No vittu ihan joka paikkaan. -Ei voi sattua joka paikkaan, näytä mulle mihin sua sattuu.
Tein kai jonkun epämääräisen liikkeen kädellä lantion seudulle ja sanoin että joka paikkaan. Muistan elävästi tän hetken, kun silmät kiinni pystyin sieluni silmin näkemään ja melkeen kuulemaan kun lääkäri ja kätilö pyöritteli silmiä mulle. Käsitin jälkeenpäin, että monitorissa kun ei näkynyt supistusta niin muhun ei teoriassa olis pitäny sattua sillä hetkellä, kun ei vauvakaan ollut vielä tulossa. Mutta niinpä vaan sattui, ja tuo "joka paikkaan" ei ollut yhtään liioiteltua, sillä se kipu toki keskittyi lantionseudulle, mutta säteili sieltä ihan varpaisiin ja korviin asti. Muistan, kun yritin keskittyä nilkkojen pyörittelyyn, ettei jalkaterät olisi mennyt ihan turraksi siitä kivusta. Ja jotenkin se nilkkojen pyörittely antoi jonkun fokuspisteen...en osaa selittää paremmin, olin ihan kuutamolla.
Tässä vaiheessa lääkäri kysyi vähän järkyttyneenä, että eikai oksitosiinitippa oo enää päällä? Kätilö siihen, että joo on kun ei omat supparit tullu tarpeeksi tiheästi. Lääkäri sanoi, että herranen aika, äkkiä otetaan se pois, että äiti saa vähän levätä supistusten välissä...tuo oli ehkä järkevintä mitä sen lääkärin suusta kuulin koko aikana, paitsi että supistukset ei ollu mulle mikään ongelma vaan se muu kipu.
Kovasti koittivat saada mua edelleen ponnistaan mutta ei mulla ollu enää mitään annettavaa, koko ajan sanoivat että kerää kaikki voimat seuraavaan supistukseen. Vaan kun ei ollut enää mistä kerätä, ei kertakaikkiaan. Kaikki varastot aivan tyhjiä, mun ponnistukset tässä vaiheessa alkoi olla samaa luokkaa, kun ois yrittäny saada myrskyn nousemaan puhaltamalla. En ollu enää tässä maailmassa, mölysin ja vedin ilokaasua silmät kiinni enkä oikeen tajunnu edes mitä tapahtuu.
Tässä vaiheessa lääkäri ultras tilannetta kai alakautta (?), en ole varma mitä tapahtui. Katsoi vaan että ei voi ottaa imukupilla kun ei ole tullut häpyliitoksen yli. Sitten mulle sanottiin että nyt on niin että sua ei voida auttaa, että sun on vaan pakko ponnistaa! Tässä vaiheessa luulin kuolevani, olin täysin epätoivoinen, tiesin että mä en vauvaa saa ulos itse, tunsin sen koko kropalla (kirjaimellisesti) että kaikki ei ole niinkuin pitää. Ja mulle sanotaan että sua ei voida auttaa? Mun ajatukset oli että minä kuolen, vauva kuolee eikä meitä vaan voida auttaa. Tässä vaiheessa oli mulla ehkä oikeastikin sellanen luovutusmeininki, ajattelin ehkä että kyllä se vauva jossain vaiheessa ulos leikataan ja saadaan pelastettua jos multa vaan lähtis taju tai jotain. Vieläki vaan piti yrittää ponnistaa, mutta ei siitä enää mitään tullut, olin aivan sekaisin kivusta ja kaikesta! Jossain vaiheessa lääkäri ja kätilökin tajus että ei tämä etene ja alettiin valmistella kiireellistä sektiota, lääkäri yritti vissiin vielä kerran mua tsempata pelottelemalla että kun et kerran ponnista niin me tehdään sulle keisarinleikkaus. Eipä onnistunu pelottelut, hädin tuskin kuulin mitä puhuttiin. Aika tuntu tässä vaiheessa kuluvan tosi hitaasti, ympärillä alkoi yhtäkkiä pyöriä ihmisiä vaikka kuinka paljon, en tiiä yhtään ketä siellä huoneessa oli. Mua käskettiin siirtyä toiseen sänkyyn ja eka ajatus siinäkin oli että mä en jaksa, en yksinkertaisesti jaksa. Mutta järki voitti kun ajattelin että sitten tää kidutus päättyy. Sain itteni hilattua jotenkin viereiselle sängylle kyljelleen ja puristin sängynlaitaa ja ilokaasumaskia hengenhädässä. Mun piti siitä maskistakin sitten toki luopua kun lähdettiin kiireesti leikkaussaliin, sekin tuntu ihan hirveeltä kun heitin sen maskin jonnekkin ja tiesin että nyt ei ole sitäkään turvaa enää! Elämäni pisin matka leikkaussaliin alkoi, en tiiä juostiinko mun sängyn kanssa koska ulvoin vaan silmät kiinni, mutta nopeasti siellä salissa oikeasti oltiin. Vaikka mulle se toki tuntui ikuisuudelta. Toivottavasti kukaan kohta synnyttämään tuleva ei nähnyt mua käytävässä huutamassa, koska ei olis ollu varmaan kovin hyväksi, sen verran raakaa meininkiä se oli. Jari jäi synnytyssaliin yksin, en tajunnu vielä tässä vaiheessa, että Jari ei pääse leikkaukseen mukaan. Luulin, että se tuodaan sinne kunhan mut on valmisteltu. Leikkuriin mennessä muistan ajatelleeni, että ei pelota yhtään joutua sektioon, se oli pelkästään helpostus. Olin etukäteen valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi sektioon, olin varma jostain syystä etten siihen joudu, ja se oli ainoa asia synnytykseen liittyen mitä etukäteen pelkäsin. Pelkäsin, mutta en silti ollut osannut varautua...luulin että saisin paniikkikohtauksen, jos sektiosta edes puhuttaisiin, mutta nyt se pelko jäi jonnekin kauas kivun taakse.
Leikkaussalissa mut aseteltiin ihmeellisen puolikylkiasentoon, epiduraalia laitettiin samasta tuutista kuin mistä aiemmatkin oli laitettu. Sen vaikutusta odotellessa alkoi pieni pelko hiipiä vaikka kivut oli edelleen hirvittävät. Olin lukenut sektioon päätyneitä synnytystarinoita. Muistin että useinkin on käynyt niin, että jos epiduraalia on laitettu monta kertaa ja sektiopuudutus laitetaan vielä samasta kohdasta niin se ei välttämättä toimi tarpeeksi hyvin enää leikkausta ajatellen. Erittäin tokkuraisena, hädin tuskin puhumaan pystyvänä yritin kysellä että toimiihan se varmasti, että oon lukenu tämmöstä ja mitä jos se ei toimi? Ja missä mun mies on? Tässä mulle kerrottiin että Jari ei pääse saliin koska tämä oli päivystysleikkaus kiireellisesti, vain suunniteltuun sektioon pääsee tukihenkilö mukaan. Oli ihan hirveää kuulla se! Mutta silti, halusin vaan sen kivun loppuvan...ja pikkuhiljaa epiduraali alkoi taas toimia ja pystyin hengittämään. Voi luoja se tuntui hyvältä...
Mulle laitettiin toinen kanyyli ja happiviikset ja anturi sormepäähän mittaamaan sykettä. Sitten vain odotettiin että lääkäri on valmis ja että puudutus on varmasti vaikuttanut tarpeeksi. Olin edelleen huolissani puudutuksen riittävyydestä ja kyselin jatkuvasti asiasta. Sen toimivuus kuitenkin varmistettiin hyvin ennen kun leikkaus alkoi. Hoitaja kokeili mahaa kylmällä jääpallla (?), sen kosketuksen saa tuntea mutta se ei saa tuntua kylmältä. Ensin tunsin että mahalla oli selvästi viileää kosketusta! Säikähdin tätä, pelkäsin ettei mua uskota ja leikkaus aloitettaisiin, mutta mua uskottiin ja epiduraalia lisättiin vielä reilusti. Lopulta en tuntenut kylmää ollenkaan ja leikkaus alkoi. Kipua ei tuntunut yhtään! Taisin huokaista helpouksesta! Hoitaja huomasi että olin tosi väsynyt, ja sanoi että voin vaikka nukahtaa hetkeksi, vauva on pian ulkona. Nukahtaa?! Vaikka olin aivan kuoleman väsynyt niin ei kyllä millään olis pystyny nukkumaan, sen verran järkyttynyt olin kaikesta ja edelleen peloissani. Lääkäri sai kohdun auki ja vauvan näkyviin, kuulin sermin takaa vain yllättyneen lausahduksen "Ai tää oliki näin!". Niin mitä, miten, mitä tapahtuu?! Yritin kysellä ja saada ääntä kuuluviin mutta mulle ei vastattu. Ei ollut voimia kysellä enää enempää, oletin että kyllä mulle kohta kerrotaan. Kovan nykimisen jälkeen kuului iso parkaisu! Meidän poika oli synytnyt klo 01:05!💗 Hoitaja nosti vauvan sermin takaa ja poikahan kerkes jo siinä matkalla leikkauspöydältä hoitopöydälle kakata ja pissata hoitajan päälle, tais olla hoitsukin siinä vähän pöllämystynyt kun hihkaisi siihen malliin. Kuulemma reipas poika ja iso ääni! Hän sai 9/9 pistettä ja oli ihan täydellinen! Olin arvannut painon täysin oikein, 3850g, mutta pituudessa meni kaikkien arvailut metsään, 52cm!
Poikaa vähän putsattiin ja tuotiin sitten mulle näytille vilttiin käärittynä. Näytti tutulta 💖😤. Odotin niitä onnenkyyneiliä tulevaksi mutta olin aivan liian järkyttynyt, hämmentynyt, väsynyt ja pihalla. Jotenkin ihan turtakin kaikesta.
Sitten poitsu lähti tapaamaan isäänsä synnytyssaliin ja odottelemaan äitiä. Mun kasaan kursiminen jatkui. Kesti jotenkin tosi pitkään, mutta enhän mä tiennyt miten kauan siinä kestää normaalisti. Pian aloin huolestua kun aloin tuntemaan vatsanseudulla tapahtuvat asiat eri tavalla, tunsin nippailua ja epämiellyttäviä vihlaisuja. Sanoin tästä hoitajille että musta tuntuu että puudutus alkaa lakkaamaan. Mulle sanottiin vain että ei se vielä lakkaa, ole ihan rauhassa vaan niin tämä on kohta ohi ja pääset heräämöön lepäämään (lepäämään, just joo...). Kuitenkin mä aloin koko ajan tuntemaan enemmän, tunsin ihan selvästi kun mua kursittiin kasaan ja se alkoi tehdä kipeää koko ajan enemmän. Mua ei edelleenkään uskottu! Mietin miten saisin hoitajat uskomaan ja keräsin voimani ja nostin jalat koukkuun leikkauspöydällä! Johan alkoi lääkärikin uskomaan, mutta sanoi vaan että no sehän sopivasti loppuu kun leikaus on ihan just ohi! Ei kai nyt herranen aika pitäis puudutuksen loppua kun leikkaus on "ihan just ohi"?? Koko ajan sattui enemmän ja mun oli jo pakko huutaa, aivan kamalaa! Tunsin ihan selvästi tikkien laiton ja sattui ihan pirusti! Se oli onneksi nopeasti ohi, mutta ei ne kivut siihen loppuneet, päin vastoin. Mut vietiin heräämöön ja sain siellä kipulääkettä suoneen, mikä ei kuitenkaan tuntunut toimivan ollenkaan, eihän se mikään puudute ole. Heräämössä mun kohtua paineltiin pariin otteeseen, että se tyhjenee kunnolla ja se sattui niin paljon että meinasi taju lähteä. Jotain lakanoita mun alta myös vaihdeltiin ja mua pyöriteltiin niinkuin räsynykkea, jokainen liike meinas saada aikaan oksennuksen! Tuo tunti heräämössä oli aivan kamala! Ja taas sanottiin että voin nukkua jos siltä tuntuu! MITEN?? Tärisin kivusta koko ajan... Hoitaja sanoi vaan että kyllä sulla kuuluukin olla jälkisupistuksia ja ne voi olla tosi kipeitä. Vasta siinä vaiheessa tajusin että joo, kyllähän mua supistelee, mutta edelleen vain pieni hyttysenpisto muihin kipuihin verrattuna!
Viimein pääsin heräämöstä osastolle ja tuntui ihanan hiljaiselta kaiken sen häslingin jälkeen. Halusin vaan olla niin ettei kukaan koske mua eikä mene lähellekkään mun kohtua ja haavaa. Ensin luulin että se oli haava joka oli niin kipeä, mutta parin päivän päästä tajusin, että ei se haava kipuillut juurikaan, vaan kohtu. Se on kuitenkin lihas joka on tehnyt töitä lähes tauotta 62h. Olis siinä mikä tahansa muukin lihas kipeänä...
Pian mun jälkeen Jari tuli ovesta meidän pienen pojan kanssa ja me saatiin alkaa tutustua uuteen tulokkaaseen ihan rauhassa! Ei ollut puhettakaan että itse olisin nostanut vauvaa mutta hoitaja nosti vauvan mulle rinnalle ja siinä otettiin ensi-imetykset ja ihmeteltiin toisiamme, tästä mulla tosin ei hirveen yksityiskohtaisia muistoja ole. Jari kertoi miten niillä oli pojan kanssa mennyt ja että lääkäri oli käynyt juttelemassa leikkauksen jälkeen. Vauva oli ollut avosuisessa viistotarjonnassa, jonka vuoksi ei ollut päässyt etenemään kanavaan. Kieltämättä oli sellainen mitä mä sanoin -olo, tiesin ettei kaikki ole niinkuin pitää, mua ei vaan millään meinattu uskoa. Ehkä en ite osannut olla tarpeeksi tiukkana ensin.
Nyt oon saanu käsiteltyä pahimmat synnytyksen tuomat möröt pois, mutta se mikä edelleenkin surettaa ja saa kyyneleet silmiin on, että me ei oltu samassa huoneessa Jarin kanssa kun meidän esikoinen syntyi, lapsi joka teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa, me tavattiin hänet molemmat erikseen. Ei ollut onnenkyyneleitä tai suuria rakkaudentunteita, kun pinnalla oli vaan se shokki ja järkytys. Mutta siitäkin selvittiin!
Sen verran pitää vielä mainita, että mun kanssa ei oikeestaan kukaan käynyt synnytystä läpi missään vaiheessa. Ponnistusvaiheessa mukana ollut kätilö kävi meille jotain juttelemassa ja vointia kysymässä, mutta mä en muista koko kohtaamista ollenkaan, eikä siinä ainakaan mitään sen kummempia selityksiä tai läpikäymisiä tapahtunut. Jari oli siis se jolta kuulin vauvan virhetarjonnasta enkä muuta sitten kuullutkaan keltään. Noin pari kuukautta pikkuisen syntymän jälkeen lueskelin OmaKantaa ihan muissa asiossa ja eksyin lukemaan mitä lääkäri sinne oli kirjoittanut synnytyksestä. Kaiken hyvän lisäksi mulla oli revennyt kohtu! Tämä repeämä huomattiin ja ommeltiin leikkauksessa, jonka takia siinä varmaan kesti niin kauan. Mutta minkä takia mun pitää lukea nämä asiat OmaKannasta itse vähän vahingossa, kyllä tämmösestä olis pitäny kertoa heti sairaalassa! Ei siis mikään ihme että olin vähän kipeänä, repeämä todennäköisesti tuli ponnistusvaiheessa, kun yritin puskea vauvaa ns. vähän väärästä kohdasta pihalle. En ole varma, kun ei ole kerrottu! Mietin myös sitäkin, että mitä jos jollain konstilla olisinkin saanut vauvan vielä alakautta pihalle, olisinko siltikin joutunut leikkuriin jälkikäteen jotta repeämä olisi saatu ommeltua. Toisaalta olisi kiva saada vastaukset näihin kysymyksiin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että tämä asia on toistaiseksi käsitelty, enkä jaksa enää miettiä näitä. Jos toinen lapsi joskus tulee niin epäilemättä nämä pettymykset ja traumat nousee pintaan ja silloin käyn kyllä pelkopolilla puhumassa ja haluan varmistua että kaikki mahdollinen tehdään ettei tällaista enää tapahtuisi. Ehkä siellä sitten saa myös vastauksia näihin mietityttäviin juttuihin.
Comments
Post a Comment